Siellä on muuten helvetin hyvät bileet

             Vielä keväällä ajattelin olla ensimmäistä kertaa aikoihin menemättä Provinssiin, mutta sitten minut saavutti tieto että The Gaslight Anthem saapuisi Seinäjoelle. Tämä yhdessä sen tosiasian kanssa, että saisin festareille myös lehdistöpassin käänsi pääni. Niinpä 11. kerta putkeen Provinssissa oli tosiasia. Voisin tuntea itseni vanhaksi, mutta kuten eräs hieno mies on sanonut: ”I’m not old, I’m old school.”

             Tämän lisäksi aika ei jätä ketään meistä rauhaan, eikä menetettyjä päiviä saa milloinkaan takaisin. Oliskin hyvä joka aamu miettiä, kuinka päivän voisi käyttää niin hyvin hyödykseen, että vanhana harmittaisi mahdollisimman vähän. 

Leiriä pystyttämässä

            Saavuimme paikalle kuvaajani Williamin kanssa hiukan yli yhdeksän keskiviikkoiltana. Juuri ajoissa aukaisemaan ensimmäiset tölkit ja pystyttämään leirin jo vuosia samana pysyneelle paikalle aivan leirintäalueen takalaitaan. 

            Joidenkin mielestä on typerää mennä paikalle jo keskiviikkona, ja vieläpä majoittua aivan leirintäalueen perälle. Voi olla näinkin, mutta leirintäalueen perällä on yleensä hiukan rauhallisempaa (ei aina), ja uni, kuten myös syöminen ovat erittäin tärkeitä asioita 4-5 päivää kestävissä bileissä. Lisäksi, kun kävelee koko leirintäalueen halki matkalla festarialueelle, näkee paljon enemmän. 

            Mutta miksi keskiviikko? Vaikka keskiviikkona paikka on lähes tyhjillään, on siellä kuitenkin jonkin verran väkeä paikalla, jolloin on myös helpompi solmia uusia tuttavuuksia koska kaikki muutkin ovat yhtä hulluja kuin sinä.

Se on siinä

            Leirin pystyttämistä tuppasivat hiukan haittaamaan vitullinen häröpallo hyttysiä, mutta tämä oli etukäteen tiedossa. Jos on niin typerä että ajaa aivan leirintäalueen perälle missä on melko hiljaista vielä seuraavat 24 tuntia, saa luvan tottua hyttysiin. Jos taas ei kestä leikkiä, niin leikkiin ei kannata lähteä. Seuraavana päivänä hyttyset eivät kuitenkaan enää haittaisi. Niillä olisi niin paljon muitakin juhlijoita syötävänään.

            Leirintäalueen takakulma oli siis tuttu paikka meille jo vuosien takaa, ja muistan kuinka yksitoista vuotta aikaisemmin esimerkiksi bajamajoja oli erittäin reilusti. Siitä lähtien ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta vähentyneet, niin että tänä vuonna koko takareunalle oli jäänyt huimat viisi huussia. Täytyi kuitenkin nauttia ylellisyydestä niin kauan kuin se oli mahdollista, ja vaikka bajamajoissa asiointi ei yleensä ole kovinkaan miellyttävää, oli vähintäänkin mukavaa olla viikonlopun ensimmäinen asiakas.

            Satuin myös kysäisemään järjestyksenvalvojilta minkä takia bajamajoja on vuosi vuodelta vähennetty, mutta en saanut oikein selkeää vastausta asiaan. Yleisen viihtyvyyden kannalta erittäin tärkeä asia johon tulisi kiinnittää ehdottomasti huomiota, mutta toisaalta, eihän järjestävien tahojen tarvitse bajamajoja käyttää, joten minkä takia niitä pitäisi olla maksaville asiakkaillekaan.

William, Erno, Jonna, Hannu, Esko, Jori ja keskellä torni

            Saatuamme leirin pystyyn, jätimme hyttyset hetkeksi taaksemme ja suoritimme perinteisen leirintäalueen läpikävelyn. Olimme aiemmin matkalla pitäneet tupakkatauon Hämeenkyrössä, jossa olin vilkuillut samalle parkkipaikalle pysäköityä Vania, jonka kuljettana toimi hyvin rockhenkisen näköinen mieshenkilö. Epäilin Vanin olevan matkalla Provinssiin, enkä turhaan, sillä leirintäalueeltahan me tuon seurueen bongaismme.

            Veimme leiriin viskitervehdyksen, ja tapasimme joukon hienoja ihmisiä. Erno, Esko, Jori, Jonna ja Hannu. Nämä hienot ihmiset muunmuassa tutustuttivat meidät Huojuva torni -juomapelin saloihin, ja tapasimmekin istuskella pitkät pätkät heidän leirissään viikonlopun aikana.

Huojuva torni

            Samana iltana kävimme myös leirintäalueen etulaidassa, josta kävelimme leirintäaluetta sivuavalle Törnäväntielle. Palatessamme toisesta portista hetkeä myöhemmin takaisin leirintään, oli tämä portti täysin vailla vartiointia. Kaukana, koulun pihalla kuitenkin näimme pari järjestyksenvalvojaa, jotka meidät huomattuaan käänsivät tyynesti selkänsä ja kävelivät pois, kenties etsien järjestystä jota he voisivat valvoa.

            Tiedustellessamme pääporttien luona tätä miehistövajetta, he vastasivat että on niin hiljaista ettei joka portilla tarvita valvojia. Huomenna siellä sitten on valvojia, kun juhlakansaa saapuu enenevissä määrin paikalle. Niinpä niin...

            Palattuamme yöllä omaan leiriimme, huomasin että kentän toiselle puolelle kaarsi vanha, asuntoautoksi kustomoitu suurikokoinen paku, josta viileään alkukesän yöhön purkautui puolisen tusinaa festivaalivierasta. Kyräiltyämme toisiamme hetken aikaa, he alkoivat pystyttää leiriään ja minä painuin unten maille.

Siuntio's Finest, ja taustalla Neppis

            Torstaina heräsin aurinkoiseen päivään rauhallisten yöunien jälkeen, ja myös viime yönä saapuneet naapurit näyttivät olevan ylhäällä. Mielessäni oli ottaa päivä hyvin rauhallisesti. Ainakin alkuun, ja katsella illemmalla sitten, josko sitä päästäisi itsensä kevyeen hiprakkaan.

            Olin juuri aikeissa lähteä tutustumaan uusiin naapureihimme, kun he alkoivat huudella minulle. Eivät sentään törkeyksiä, vaan pyysivät tulemaan käymään. 

Perillä tuo Neppikseksi nimetyllä laivalla liikkuva merirosvojoukkio paljastui hienoksi siuntiolaisihmisten ryhmäksi, joka ottikin vaatimattoman toimittajan lämpimästi vastaan Tuntia myöhemmin tiesin kolme asiaa: Kyseessä olivat melko varmasti Siuntion hienoimmat ihmiset, tulisin tarvitsemaan Alkosta lisää viskiä, ja aikeet rauhallisesta iltapäivästä saattoi hyvillä mielin unohtaa. 

            Viskilekan tuhottuamme ja Williamin herättyä lähdimme käymään kaupassa noutamassa lisää elintarvikkeita, ja itselleni tuli hyvä tilaisuus jälleen jututella aina yhtä ystävällisiä järjestyksenvalvojia. Tällä kertaa aiheena Seinäjoen leirinnän ja Camp Provinssin välinen yhteistyö.

            Juttuhan on niin, että festivaalialueen vieressä oleva Camp Provinssi on Provinssin oma leirintäalue, kun taas Campin jälkeen alkavaa Seinäjoen leirintää hallinnoi urheiluseura Törnävän Pallo –55. Kysyin kolmelta eri järjestyksenvalvojalta, miten leirintäalueiden välinen yhteistyö toimii tänä vuonna, ja että onko mahdollista tehdä vierailuja leirintäalueiden välillä.

            Ensimmäinen järkkäri (Seinäjoen leirintäalue) sanoi että ainakin Campin puolelta saa ilman muuta tulla Seinäjoen leirinnän puolelle, mutta kulusta toiseen suuntaan hänellä ei ollut tietoa. Toinen järkkäri (Campin järkkäreiden esimies) sanoi ettei yhteistyö toimi, eikä kenelläkään ole mitään asiaa hyppiä leirintäalueelta toiselle. Kolmas puolestaan (edelleen Campista) sanoi että ilman muuta saa liikkua leirintäalueiden välillä.

            On kaunista nähdä kuinka kommunikaatio eri organisaatioiden välillä toimii. Enkä nyt missään nimessä syytä tästä järkkäreitä, vaan korkeampia tahoja jotka eivät pysty saamaan selkeyttä näinkin yksinkertaiseen asiaan ja informoimaan sitä edelleen työntekijöille. Tietysti hiukan täytyy ihmetellä järkkäreiden esimiehen kommenttia, etenkin kun Seinäjoen leirinnästä festarialueelle kuljetaan Camp Provinssin läpi!

            Kauppareissun jälkeen tein poikkeuksellisen liikkeen, ja kävin elämäni ensimmäisen kerran suihkussa Provinssin aikana. Tässä vaiheessa sekin oli vielä mukavaa kun leirintä ei ollut aivan täynnä väkeä. Sai siis rauhassa huljutella. Ehkä sitä on vanhemmiten tullut jotenkin hienostelijaksi, kun oikein suihkuunkin piti päästä. 

            Alkuillasta edessämme oli lehdistöpassien haku. Itsehän olin saanut passin toimituksen puolesta, mutta kuvaajani William oli joutunut tyytymään OSTOpassiin. Tämä siis tarkoitti, että jos osti itse kolmen päivän lipun, sai järjestävältä taholta pressipassin "kaupan päälle". Pidän tuota suorana vittuiluna järjestävän tahon toimesta, ja niin piti myös Garth Butcher, jonka piti toimia alkuperäisenä kuvaajanani, mutta masentui vittuilusta niin totaalisesti, että päätti suosiolla jäädä Ouluun nuolemaan haavojaan. 

            Myöhemmin illalla, ollessamme kiertelemässä siuntiolaisten kanssa leirintäaluetta, meidät yllätti aivan saatanallisen rankka sadekuuro, jota pakoon syöksyimme lähimmän leirin pressukatoksen alle. Onneksi tuo kuuro kesti vain kymmenisen minuuttia, mutta riitävän kauan ehtiäkseen kastelemaan heikommin suojatut teltat ulkoa ja sisältä. Muuten ilma olikin pysytellyt Provinssiin nähden poikkeuksellisen hyvänä.

            Sadekuuron jälkeen jatkoimme kuljeskelua, mihin väliin outo välikohtaus löysi paikkansa. Yksi seurueemme naispuolisista jäsenistä huudahti innoissaan jotakin kovaan ääneen (en sattunut seuraamaan keskustelua minkä aikana huudahdus sattui), ja välittömästi läheisestä teltasta kuului vastaus: ”huora hiljaa!” Tämä puolestaan aiheutti hetken aikaa ajatustenvaihtoa seurueemme ja pienen sinisen teltan välillä. Mainittakoon vielä että teltan kylkeen oli mustalla tussilla kirjoitettu numerosarja 420, osoitukseksi teltan asukkaiden viileydestä, tiedostavuudesta ja katu-uskottavuudesta.

            Kun ajatustenvaihto oli edennyt riittävän lämpimään pisteeseen, saimme huutelijat ulos telttansa suojista, ja mikä näky eteemme avautuikaan: kaksi finninaamaista ankanpoikasta, joiden kivekset olivat hädin tuskin ehtineet laskeutua. Uhkaavalta vaikuttanut tilanne muuttui hetkessä niin absurdiksi ja säälittävän hauskaksi, että näimme paremmaksi vain poistua paikalta, ja jättää noiden räkänokkien kouluttaminen jonkun muun harteille. Ja käytöstapojen opettaminen tuollaisille rantallioneille olisi takuulla yhtä hyödytöntä kuin opettaa kilpikonnaa kiipeämään seinää sytyttämällä se tuleen. Kyllä perustavanlaatuinen koulutus olisi pitänyt antaa kotosalla jo kymmenen vuotta aiemmin. Periaatteessa tuollaiset kusipäät voisivat latistaa juhlamieltä, mutta tämä välikohtaus tuntui vain nostaneen sitä meidän kohdaltamme.

Mutta missä se kaikki alkoholi on?

            Torstai-illan aikana leirintäalueelle valui jatkuvalla syötöllä lisää juhlakansaa, ja tunnelma nousi sitä mukaa mitä pidemmälle ilta eteni. Kaikkialla ympärillämme oli enimmäkseen ihania ihmisiä nauttimassa kenties kesän parhaasta viikonlopusta, tai ainakin ensimmäisestä kunnon viikonlopusta. Verrataan Provinssia ja sen leirintäaluetta mihin tahansa muuhun Suomessa, niin kyllä Provinssin tunnelma on aivan omanlaisensa. Hyvänä esimerkkinä toimii se, kun kuudelta aamuyöllä vastaan kävelee sienihattuinen kaveri joka yllättäen haastaa sinut kivi-paperi-sakset –peliin oluttölkin panoksesta.

Torstaiyönä onnistuin jopa tapaamaan kenties kauneimman, ihanimman, upeimman ja mielettömimmän tytön kahdeksaan vuoteen. Mutta kuten viime aikoina on tuntunut käyvän, tytössä ei ollut kuin yksi vika: meillä oli liian samanlaiset kiinnostuksen kohteet. Me molemmat tykkäsimme tytöistä. Näitä on jostain syystä sattunut viime aikoina turhankin usein. Ehkä minun tulisi tarkistaa joko naismakuani, tai omaa sukupuoltani.

             Pidän kuitenkin torstaita Provinssin ylivoimaisesti parhaana päivänä. Silloin leirintäalue on täynnä väkeä, kaikki ovat vielä virkeitä ja hyvällä tuulella, eikä hauskanpidon tiellä ole mitään esteitä, kuten bändejä joita pitäisi mennä katsomaan. 

William, Laura ja Heimo

            Perjantaina musiikkikin vihdoin alkoi, onneksi vasta illalla, joten jälleen sai nukkua pitkään ja rauhallisesti koko aamun. Herättyäni toki ihmettelin, kuinka väljän tuntuista leirintäalueella edelleen oli. Aiempina vuosina oli normaalia, että alue on viimeistään torstai-iltana kuin tykillä täyteen ammuttu, mutta vielä perjantainakaan meidän lähellämme ei ollut ensimmäistäkään leiriä. Silti leirintäalueella juhlat vain kasvoivat ja kasvoivat, samoin kuin siuntiolaisten suurleiri, joka lopulta käsittikin noin parikymmentä henkeä, niin että alkoi olla hankala pysyä perässä kuka kukin on.

            Viime vuosina on yhä enenevissä määrin alkanut tuntua siltä, että Provinssin bändien taso on tasaisesti laskenut. Ehkä Provinssi on jäänyt yhä enemmän jälkeen Euroopan muista festareista, eikä rahat riitä taistelemaan oikein edes b-korin artisteista, vaan bändit täytyy kaivaa jostain c-laarin pohjalta. Kyse voisi kenties olla henkilökohtaisen maun osumattomuudesta yleiseen linjaan, mutta mielestäni tämän vuoden pääesiintyjäkolmikko, Nightwish, PMMP ja Slayer eivät jätä paljoa selittelyjen varaan. Kyllä Suomen mittakaavassa yhden suurimmista ja kauneimmista festivaaleista pitäisi kaikesta huolimatta pystyä kiinnittämään pääesiintyjiksi hiukan toisenlaisia nimiä kuin kaksi kotimaista pumppua ja yhden 80-luvun väsyneen aktin.

            Tänä vuonna kaiken huipuksi festareiden toiseksi suurin lava (YleX -teltta) oli pisimpänä päivänä varattu kokonaan konemusiikin ja DJ:den käyttöön. En tiedä missä hinnoissa näiden kavereiden palkat liikkuvat, mutta voisi luulla että tuolla tempulla on säästetty myös jonkin verran rahaa. Minne se säästynyt raha sitten menee, vai joutuuko Provinssi työskentelemään aiempaa supistetulla budjetilla? Niin tai näin, kaukana ovat ne ajat kun Provinssi oli tunnettu rohkeista artistivalinnoistaan, sekä hyvästä vaistosta nousevien kykyjen kiinnityksessä. Festivaaliorganisaatio tarvitsisikin täydellisen tuuletuksen, ja puikkoihin sellaisia ihmisiä joilla on 2010 –luvun näkemystä ja visioita joilla Provinssirock saataisiin nousemaan takaisin pohjoismaiden, tai edes suomen johtavaksi festivaaliksi. Onneksi ainakaan toistaiseksi ei ole ollut kovin tärkeää tulla Provinssiin bändien takia, vaan nimenomaan sen tunnelman jonka leirintäalueella parhaimmillaan voi kokea.

Iina ja ananas

            Perjantaina oli siis aika siirtyä varsinaiselle festarialueelle tarkastelemaan viikonlopun bänditarjontaa. Sitä ennen oli kuitenkin tavattava vanhoja tuttuja, sillä ystäväni Jyväskylästä, Iina oli saapunut seurueineen Camp Provinssiin, ja heille veimmekin perinteisen ananastervehdyksen. Tosin tällä kertaa ananascocktail taisi jäädä valmistamatta veitsen puutteesta johtuen, mutta ajatushan on tärkein.

            Edellisen illan sadekuuro oli kastellut siuntiolaisen Jupen ja tämän tyttöystävän teltan, joten olin majoittanut heidät tyhjillään olevaan omaan kuivaan telttaani. Ja mikä ettei, koska itselläni on tapana nukkua autossa. Kiitokseksi tästä ja kai muustakin nämä ihanat ihmiset toivat minulle alkossa käytyään perjantaina uuden pullollisen viskiä, joten juhlat saattoivat jatkua hyvien merkkien alla. Tämä on juuri sitä oikeanlaista festarihenkeä. Ihmisiä pitää auttaa ja heitä pitää kohdella ystävällisesti, toisin kuin jotkut teinigangstat jotka luulevat olevansa kovia huorittelemalla teltan läpi. 

Teemu Markkula, Death Hawks

            Lisää tuttuja löytyi festarialueelle päästyämme, kun Riihimäen vahvistukset Heimo ja Laura olivat saapuneet vuosien tauon jälkeen Seinäjoelle. Syy tähän oli entisten Riihimäkeläisten Death Hawks –yhtye, jota ei voi hehkuttaa tarpeeksi. Virallisemmat keikka-arviot Provinssista voi käydä lukemassa Jylkkärin nettisivulta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos Death Hawksin poikien pää pysyy kylmänä, eikä sinne nouse liikaa lämmintä, kellertävää nestettä, he tulevat pääsemään pitkälle. Ainoastaan suurenmoinen The Gaslight Anthem veti viikonlopun aikana vertoja tappohaukoille.

            Perjantai-ilta alueella kuluikin muuten joutuisasti lähinnä olutteltan puolella vanhoja muistellessa, mikä ei ollut ollenkaan huono tapa nauttia festivaalitunnelmasta. 

En ole varma johtuiko se alkoholista vai vanhojen muistelemisesta, mutta suuri osa perjantai-yöstä tuntuu olevan aika lailla hämärän peitossa. Muistaakseni oli ainakin hauskaa ja tilanteeseeen saattoi myös liittyä huojuva torni. Ehkä se on parempikin näin, että kunnioituksesta henkiinjääneitä kohtaan, emme paljasta liikaa yön tapahtumista.

            Lauantaina olimme saaneet vihdoinkin naapureita viereemme, mutta tämä itseriittoinen Jyväskyläläiskolmikko ei juuri kirjoittamisen aihetta antanut. Onneksi heillä ei sentään ollut aggregaattia mukanaan, toisin kuin edellisvuoden telttanaapureillamme.

            Oikeasti, kuka vittu ottaa aggregaatin mukaan festareille. Aivan vitun kusipäistä toimintaa. Mainittakoon nyt vielä, että suurimman osan öistä nämä edellisvuoden naapurit huudattivat aggregaatin voimalla kajareistaan Mahtava peräsin ja pulleat purjeet -tasoista musiikkia. Olihan se ensimmäisellä kerralla ihan hauska juttu, mutta alkoi kevyesti vituttaa kahdeksalta aamulla kun koitti laskuhumalassa saada unen päästä kiinni. Olenkin sitä mieltä että jokainen mulkku joka tuo aggregaatin festareille, pitäisi sitoa kiinni villihevosiin ja repiä kappaleiksi.

           

            Kirjoittamisen aihetta sen sijaan antoi erittäin tukevassa humalassa vielä puolenpäivän jälkeen ollut kaveri jonka löysin aamulla omasta teltastani nukkumasta. Kaveriparka oli hukannut ystävänsä ja kenkänsä edellisyön tiimellyksessä, mutta humala oli ainakin toistaiseksi näyttänyt jääneen. Kuten aiemmin mainitsin, telttani lainaaminen ei haittaa, mutta olisihan se kohteliasta jos siihen etukäteen kysyttäisiin lupa.

Ei voittoa meidän joukkueelle vieläkään

            No, lauantaina päätimme vaihtelun vuoksi kävellä rannan sijasta Törnäväntien kautta Camp Provinssiin, ja vittu mikä sotku siitäkin seurasi. Olimme siis matkalla festarialueelle, ja päätimme piipahtaa Iinan ja kumppaneiden leirissä, kun matka tyssäsi Camp Provinssin portille. Siitä olisi ollut Iinan leiriin n. 15 metrin matka, mutta koska järkkärit olivat saaneet ohjeet ettei Seinäjoen leirintäalueen rannekkeella päässyt Camp Provinssiin, niin sitten ei myöskään päässyt.

            Jouduimme siis kiertämään lähes kilometrin verran, leirintäalueen toiselle puolelle, jossa oli portit auki festarialuetta kohti suuntaaville Seinäjoen leirintäalueen tyypeille.

            Eikä tuossa se kiertomatka niinkään vituttanut, vaan ihmisten aivan älytön maalaisjärjen puuttuminen. Mikä vittu tämän maan historiassa on saanut kuohittua ihmisistä sellaisia lampaita, että kaikkia ohjeita jääräpäisesti noudatetaan. Em. tapauksessakin järjen käyttö olisi suotavaa jos sitä vain sattuisi löytymään, mutta ei: ohjeet on annettu ja niitä on pakko noudattaa vaikka niissä ei olisi mitään järkeä. Voin sanoa: EI OLE PAKKO!

            Jos ihmiset ajattelisivat hiukan enemmän toisia ihmisiä lakipykälien ja itsensä sijaan, millainen tämä maa olisikaan.

Iina ja Sämi Duckfacettaa

            Minulla ei edelleenkään ole mitään suurinta osaa järjestyksenvalvojista vastaan, ja ymmärrän työn arvon ja tärkeyden jota he tekevät, mutta käyttäkää hyvät ihmiset sitä järkeä, ja olkaa ystävällisempiä toisille ihmisille. Tätä samaahan se Jeesus –tyyppi ehdotti jo parituhatta vuotta sitten, mutta puihinhan sekin meni. Sitten leviteltiin käsiä ja mietittiin että on tämäkin yksi tapa viettää pääsiäistä.

            Lauantai-iltana saimmekin sitten niskaamme perinteisen sateen, mikä hillitsi hiukan viimeisen illan viettoa, niin meidän, kuin muidenkin osalta. Kuitenkin tämän vuoden Provinssi oli vähäsateisin miesmuistiin.  

            Harvinaisesti allekirjoittanutkin vetäytyi yöpuulle jo kolmen jälkeen, eikä suinkaan vasta auringon jo noustua. Toki sunnuntaina oli herättävä melko aikaisin, ja kyllähän neljä päivää kestävät bileet voimille ottavat. 

            En kuitenkaan koskaan aiemmin ole nähnyt leirintäaluetta niin tyjillään kuin se tänä vuonna oli. Voidaan vain arvuutella oliko esiintyjäkattauksella jotain tekemistä tämän asian kanssa, vai oliko jokin aika sitten julkaistu gallup oikeassa, jonka mukaan festarit eivät tänä kesänä innosta suomalaisia.

Juhlien jälkeen

            Joka tapauksessa, itse nautin suunnattomasti hiukan väljemmästä menosta, ja kyllähän me taas aivan tappavan kovat bileet saatiin aikaan. Erityinen kiitos siitä Ernolle ja kumppaneille, sekä Siuntion suurleirin sankareille. Aurinkoinen sää, suurimmaksi osaksi kauniita ja hyviä ihmisiä, uusia kokemuksia, loistavia livekeikkoja joiden aikana pystyi pogoilemaan sekaisin musiikista tai hiljentyä kuuntelmaan kauniita säveliä samalla sanoja tapaillen. 

           Ei ole ihme että Provinssia kutsutaan Ihmisten juhlaksi, sillä kaikista tärkein asia näillä festareilla tuntuu vuosi vuoden perään olevan ihmiset, ja se kanssakäyminen ja tunnelma. Ja tuntuu edelleen hyvältä olla osa sitä skeneä. Ja tuntuu siltä että siellä ollaan taas ensi vuonna.

           Kuitenkin, keskiviikosta sunnuntaihin on pitkä matka, ja matka on pitkä ja haikea myös Seinäjoelta kotiin. Tuolle matkalle lähdimme Williamin kanssa mielettömän Gaslight Anthemin keikan jälkeen. Olisin vain kaivannut, että pojat olisivat soittaneet saavuttamattomista rakkauksista kertovan, herkän Here's Looking at You Kid -balladin. 

            Saavuin mökille, kesätukikohtaani hämärän jos laskeuduttua. Salaattiateria maistui suussa mahtavalta kolmen viskipullon ja kahdentoista tupakka-askillisen jälkeen, samoin kuin sauna, jossa sai pestä syntinsä pois. 

            Tämän jälkeen kaivauduin peiton alle, vaipuen uneen hiljaisuuden keskellä saaden vihdoinkin lepuuttaa kunnolla väsynyttä ruumistani. 

Oli rauhallista.

”Näky, jota olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja – ei asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään, tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan saisi sitä takaisin”. 

– Hunter S. Thompson – Rommipäiväkirja