keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Ylemmän keskiluokan kesämarkkinat


Vaikka Garth Butcher onkin aikaansa edellä, itse luon vielä silmäyksen kesäkuun alkuun, ja seitsemättä kertaa Espoossa järjestettyyn Kivenlahtirockiin.


Perjantai

            Saavuimme valokuvaajani ja hyvän ystäväni Jackie Paperin kanssa Espoon Leppävaaraan hiukan puoli yhdeksän jälkeen illalla. Olin aiemmin päivällä poistunut Jyväskylän residenssistäni, jossa olin käynyt kääntymässä sen verran, että olin saanut ensimmäiset kesätenttini tehtyä – vaihtelevalla menestyksellä.

            Kivenlahtirockin pysäköintialue oli puolityhjä, mutta sitä vartioi sisäänpääsymaksua vaatien keltaliiviset järjestyksenvalvojat, nuo kesäfestareiden tukipylväät. Maksua karhutessaan, ilmoitimme olevamme toimittajia – vallan vahtikoiria – joilla tulisi olla vapaa pääsy kaikkialle missä eriarvoisuus ja paheet vallitsevat.
            Seuraava luonnollinen askel oli tietenkin kysyä lehdistökorttejamme, jolloin ilmoitimme ettei meillä mokomia läpysköjä ollut, sillä auton ajamisessa ja journalistisessa tutkimustyössä on paljon yhteistä, kuten se ettei kumpaakaan tehdä kortilla. Kun viimein eniten vastuussa (onko tällaisiakin) oleva järjestyksenvalvoja kysyi mitä lehteä edustamme, ja kuultuaan vastauksen – Jyväskylän ylioppilaslehti – alkoi tätäkin jo jonkin verran hymyilyttää. ”Ei muuta kun sisään vaan”, hän sanoi nauruaan pidätellen.
Toimittaja ja järjestyksenvalvojien häröpallo

            Emme kuitenkaan ehtineet pitkälle ennen kuin törmäsimme seuraavaan esteeseen. Infopisteellä kävi nimittäin ilmi, että lehdistöpassit olivat hetkeä aiemmin loppuneet kesken. Niitä oli lähdetty valmistamaan lisää, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinkahan kauan hommassa mahtaisi kulua aikaa. Samaan aikaan Chisu – johon olimme koettaneet ehtiä - veteli alueen puolella omaa keikkaansa, ja valokuvaamisessa aina tärkeä aurinko suoritti jokapäiväistä laskurituaaliaan taivaanrannan taakse. 

            Mielialaamme ei myöskään kohottanut paikallisen suuruuden, Mätä-Ollin ilmaantuminen jonoon meidän taaksemme. Meillä ei ollut minkäänlaista hajua kuka vittu oli Mätä-Olli, mutta puolentusinaa vahvassa nousuhumalassa ollutta keski-ikäistä festivaaliporsasta valitettavasti näyttivät tunnistavan tämän. Tästä seurasi noin viiden minuutin episodi selkääntaputteluja ja korviemme juuressa kajahtelevia, toistuvia MÄTÄ-OLLI! –huutoja. Pippurisumute olisi todennäköisesti hoitanut ongelman, mutta koska mukaani ei ollut sellaista sattunut, jouduimme suorittamaan väliaikaisen vetäytymisen takaisin autolle huolehtimaan kuvaajani nestetasapainosta.
Pressikortteja odotellessa

            Odotettuamme mielestämme jo aivan liian kauan, palasimme infopisteelle, minne juuri samaan aikaan kiikutettiin uutta läjää lehdistöpasseja. Näin saimme lopultakin nuo himotut laminaattiläpyskät kaulaamme, ja pääsimme omalta osaltamme korkkaamaan kesän festivaalikauden. Täytyy kuitenkin ihmetellä, miten helvetissä mediapassit edes voivat loppua kesken? Akkreditoinnin jälkeen pitäisi olla täysin selvää, kuinka monta median edustajaa on paikalle tulossa. Kyseessä täytyy olla joko laskuvirhe jossain kohtaa komentoketjua, välinpitämättömyyttä järjestelyissä, tai suoraa vittuilua journalistien arvokasta työtä kohtaan.

Ruohonjuuritason toimintaa
            Pääsimme kuitenkin alueelle asti, ja heti ensivilkaisusta lähtien paikka loihti aivoihini mielikuvan, jota en missään vaiheessa saanut pois: kyläjuhlat.
Keski-ikäisiä miehiä ja nuoria teinejä hyvässä nousuhumalssa tai ympäripäissään. Jonkin verran erilaisia huvittelukojuja sumopainista pallonheittoon ja tikkaiden kiipeämisestä väsyneennäköiseen ihmislinkoon. Alue ei myöskään ollut järin suuri, mutta järkyttäviä ruuhkia ei missään vaiheessa päässyt syntymään. Oli jotenkin väljän oloista.
            Olihan siellä musiikkiakin juu. Kaksi lavaa toistensa vieressä. Kun toisella lavalla bändi lopetti, niin samaan aikaan toisella lavalla toinen aloitti. Tällä tavoin saatiin musiikki soimaan tauotta, mikä kieltämättä loi alueelle mukavaa festivaaliatmosfääriä. Niin, ja olihan siellä myös Experience –teltta huvialueen toisessa laidassa, missä pienemmän kaliiberin bändit pääsivät soittamaan sisätiloissa. Lauantain sadekelissä tämä oli melko suuri etu.

            Juuri tuohon lavojenvaihdon väliin mekin osuimme. Chisu lauloi juuri viimeiset tahdit encorebiisistään kun saavuimme alueelle. Ääni kuului, mutta itse artistia emme onnistuneet näkemään ensinkään. Sitä emme kuitenkaan ehtineet kauaa harmitella, sillä viereisellä lavalla Jukka Poika oli juuri aloittamassa hyvän fiiliksen ja kaikenkattavan suvaitsevaisuuden levittämistä kuuntelijoihinsa.

            Jackie Paper pääsi siis päivän ensimmäiselle kuvauskeikalleen ammattikuvaajien joukkoon. Hänen syöksyessään kuvaamaan, muistutin vielä ettei missään nimessä hukkaisi linssinsuojusta, kameran suojapussia, eikä etenkään itse kameraa. Ystävälläni kun on toisinaan taipumus kadotella asioita.
            Katselin touhua huvittuneena kontrastista Jackie Paperin ja muiden kuvaajien välillä. Ammattilaisvalokuvaajilla oli äärettömän kalliin näköiset kamerat naurettavan kokoisilla putkilla, kun taas meillä oli vain vaatimaton, auttamattomasti vanhentunut CanonEOS 300D. Näyttää vahvasti siltä, että koska kaikilla on nykyään kamerat, täytyy oma ammattitaitonsa näyttää hankkimalla mahdollisimman näyttävät laitteet. Pidän tällaisia kavereita silkkoina välineurheilijoina Voisivat miettiä miten esimerkiksi Annie Leibowitz pärjäsi 70 –luvulla sen aikaisilla kamoilla. Suunnittelin myös meneväni seuraavalla viikolla Provinssirockin päälavan eteen ottamaan valokuvia huoltoasemalta ostetulla kertakäyttökameralla.

            Jackien palatessa valokuvaamasta, hän oli jo ehtinyt hukata sekä linssinsuojuksen, että kamerapussin, mitkä tosin myöhemmin löytyivät. Tästä muistuikin mieleeni vanha viidakon sanonta. Älä ikinä, ikinä, anna kameramiehelle vastuuta.

            Onneksi olimme saapuneet Leppävaaraan suhteellisen myöhään, joten saatoimme myös poistua sieltä tavallista aiemmin. Ainakaan ensimmäinen ilta Kyläjuhlissa ei vastannut mielikuvaani rockfestareista. Tosin, pitkän talven jälkeen saattaa olla että aivoni ovat jotenkin näivettyneet, ja se on pelkkä virheellinen muistikuva, että rockfestareilla olisi paljon ihmisiä, hyvä meininki ja silloin tällöin myös hyvää musiikkia. Tosin ikävystyneeseen olotilaani saattoi vaikuttaa myös se harvinaisuus, että olin rockfestareilla käytännössä selvinpäin.
            Tämä erikoinen tila täytyikin sivuuttaa mitä pikemmin, joten ajoimme auton vauhdilla Pitkänsillanrantaan, jossa Jackie tapasi bunkata. Saatuamme juomatasapainoni kuntoon hänen kämpillään, saatoimme hyvillä mielin syöksyä Kallion yöhön.


Lauantai

            Muistikuvat edelliseltä yöltä palauttivat mieleen sen tosiseikan että olimme olleet ainakin Siltasessa. Onneksi itse olin päässyt vauhtiin vasta verrattain myöhään, joten saatoimme siirtyä takaisin Leppävaaraan omalla autolla. Kuvaajani sen sijaan noudatti tarkasti Liikennel –laitoksen vanhaa neuvoa: ”jos et aja, ota”. Onneksi hän ei ollut vielä toistaiseksi onnistunut kadottamaan itseään, vaikka aamuoluesta, käsien tärinästä ja ketjussapolttamisesta olisi voinut muuta päätellä.

            Olimme paikalla hyvissä ajoin, tarkistamassa Jätkäjätkien tämänkesäisen keikkakunnon. Olin pitänyt ko. bändiä kenties Suomen kovimpana livebändinä, mutta kovin kovin löysän oloista vaikutti meno olevan Kivenlahdessa. Toki tuohon saattoi omalta osaltaan vaikuttaa vähäinen yleisömäärä sekä sateinen sää.
Jätkäjätkät veti yleisön Kivenlahteen

            Jätkäjätkien vedon jälkeen meillä oli muutama tunti aikaa ennen seuraavaa mielenkiintoista keikkaa, Plutonium74:ää. Olin nähnyt bändin joitakin vuosia aiemmin Ämyrockissa, mutta silloin olin seurannut keikkaa lähinnä sivusilmällä, jonkin erittäin intensiivisen keskustelun viedessä päähuomioni. Silminnäkijähavaintojen mukaan tuohon tilanteeseen oli saattanut liittyä eräs koulutus- ja kirjallisuuspuolella nykyään vaikuttava ystäväni, sopiva annos alkoholia, pari kaunista naista sekä ainakin osa nykyään jo päätoimisesti vainaasta Kakkahätä 77bändistä. Saattaa myös olla ettei tämäkään pidä ollenkaan paikkaansa.

            Tuon muutaman tunnin vapaa-aikamme käytimme tehokkaasti henkilökohtaiseen huoltoon. Kivenlahtirockiin palattuamme havaitsimme, että Experience –teltan – jossa Plutoniumin oli määrä soittaa – ohjelma oli n. tunnin verran myöhässä, syystä josta järjestyksenvalvojalla ei ollut aavistustakaan.
Älkäämme kuitenkaan syyttäkö onnetonta talkoolaista tästä. Hänen tehtävänään on vain valvoa järjestystä, ei suinkaan ottaa selvää jokaisesta ongelmasta joka keskelle rockfestareita sattuu ilmaantumaan. Sen sijaan voimme jälleen kerran hämmästellä puuttellista tiedonkulkua ja sitä, miksi myöhästymisen syyt tietävät tahot eivät olleet informoineet tästä eteenpäin. Kuten hyvin tiedämme, informaation välittyminen taholta toiselle on hyvin tärkeää. Tästä tein erittäin mielenkiintoisia lisähuomioita viikkoa myöhemmin Provinssirockissa, mutta siitä lisää myöhemmin.
            Itseäni ei tunnin myöhästyminen olisi muuten haitannut, ellei se olisi aiheuttanut sitä, että nyt Plutonium ja Eläkeläiset soittivat aivan päällekäin. Näin en siis saattanut havainnoida humppaukkojen nykyistä – ilmeisesti melko selvää – keikkakuntoa. Tosin tämäkin oli korjattavissa heti viikkoa myöhemmin Seinäjoella.
Loistava Plutonium
            Pian Plutoniumin alettua soittaa maalliset murheet kuitenkin poistuivat jonnekin mieleni perimmäisiin sopukoihin, sillä voi vittu että olihan huikea keikka. Plutonium 74 laittoi soitannollaan jopa yleensä niin viileälle journalistillekin tanssikengät jalkaan. Kun keikka tuntia myöhemmin päättyi, se tuntui päättyvän aivan liian lyhyeen. Etenkin kiitosta täältä päin saa Ylermin upea toiminta mikrofonin ja koskettimien takana, sekä bändin luotsaaminen isällisen lämpimällä ottella. Todellinen bändiliideri. Todella mahtavaa menoa. Todella mahtavaa musaa. Yksi vuoden parhaista keikoista toistaiseksi.

            Plutoniumhan omien sanojensa mukaan äänittää tällä hetkellä materiaalia tulevalle levylle (edellisestä onkin jo aikaa), ja Tavastian keikalla 6.7 pitäisi kuulla esimakua tästä. Allekirjoittanut tahtoisi olla silloin tuossa Suomen rockpyhätössä, mutta valitettavasti samaan aikaan järjestettävä Ruisrock ajaa sittenkin edelle. Siellä kohtaan viimeinkin pahamaineisen Garth Butcherin - miehemme pohjoisesta, jonka maine kulkee edellä, ja totuus seuraa perässä, Lehteä lainatakseni.
            Täytyy sanoa, että Plutonium esiintymisellään periaatteessa pelasti allekirjoittaneen viikonlopun. Kaikki muu mitä näin oli joko valmiiksi pureskeltua huttua, jotain mitä on tarjolla kaikkialla muuallakin, tai sitten jotain sellaista mikä ei muuten vain jaksanut iskeä.
            Plutoniumin jälkeen palloilimme krapulaisen kuvaajan kanssa alueella vielä jonkin aikaa, mutta sateinen päivä sai meidät lopulta suorittamaan taktisen vetäytymisen kohti Kallion valoja.

No ei se ihan tyhjillään sentään ollut
            Täytyypä sanoa, ettei Kivenlahtirock nyt lopultakaan ollut kovin kaksinen juhla, ja vaikka on väärin verrata Espoon erikoistalousalueen festivaalia Jumalan krapulapäissään luoman Korson omaan festariin, nyt jo edesmenneeseen Ankkarockiin, niin verrataan nyt kuitenkin.
Toki Ankkarock levittäytyi etenkin loppuaikoinaan paljon Kivenlahtirockia suuremmalle alueelle, ja toimi varmasti muutenkin paljon suuremmalla volyymilla, mutta silti Kivenlahtirockista ei ainakaan vielä Ankkarockin manttelinperijäksi ole. Kenties määrätietoisella ja pitkäjänteisellä kehitystyöllä Kivenlahti voi täyttää Ankkarockin jälkeensä jättämät saappaat Etelä-Suomen omana rockfestivaalina. Ja puhun nyt siis yleisestä rockfestivaalista, eli en esim. Tuskasta joka on profiloitunut hevifestariksi, enkä Flowsta, joka loistavista bändeistä huolimatta saa allekirjoittaneessa aikaa oksennusrefleksin. Sen täytyy varmasti johtua niistä vitun itseriittoisista hipsterionanoijista iPadeineen ja marenginvärisine maailmantuskineen. Kukas sen osuvasti laittoikaan: ”jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole kuulemassa, ostaako hipsteri tapahtumasta tehdyn soundtrackin”? Siis Flow – liian mainstreamia meikäläiselle.
Kivenlahden laimeudessa voi tietysti olla kyse myös miljööongelmista. Eihän rockfestari vain sulaudu erikoistalousalueelle kaikkien niiden ylemmän keskiluokan konservatiivikusipäiden sekaan kuin Korsoon, joka on huomattavan punkimpi paikka kaikkine hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalitapauksineen.

Tuhkakuppien nerokasta asettelua
            Kivenlahden ilmoittama yli 10 000 kävijää kyllä hämmästytti itseäni, sillä vaikutti siltä että paikalla olisi ollut hädintuskin 3 000 ihmistä per päivä, mutta ehkä oma arviointikykyni heittänee tässä asiassa. Myös monet käytännön asiat tuntuivat erittäin puolinaisesti tehdyiltä, esim. jo edellmainitsemani sekoilu pressikorttien kanssa. Myös ainakin osasta tupakointipaikkoja puuttuivat tuhkakupit kokonaan perjantaina. Lauantaina tämä asia oli korjattu, laittamalla kolme tumppiämpäriä päällekäin. Samoin parantamisen varaa oli myös lehdistön tiloissa, joita ei ollut. VIP – alueelle sentään pääsimme, mikä siis tarkoitti aidattua olutbaaria lavojen välissä jossa olut oli aivan yhtä vitun kallista kuin muissakin olutteltoissa (7 euroa stobe).
            No, tulipa Kivenlahtikin koettua, vaikka viikonlopun parhaat annit irtosivatkin Kallion baareista. Herätessäni sunnuntaina valoisasta, pienestä yksiöstä muiden paikallaolijoiden vielä uinuessa oli ensimmäinen ajatukseni saada jotakin juotavaa, ja toinen ajatukseni, että Provinssirock alkaisi vain muutaman päivän päästä. 

Yleisön pyynnöstä...


...Morgoth Roivainen!
Kappale alkaa puolen minuutin pätkällä mongolialaista kurkkulaulua, joka joko menee tai ei kappaleen varsinaisen melodian mukaisesti, tai sitä varioiden. Seuraavaksi alkaa soida melankolisen lakoninen tausta, joka muistuttaa etäisesti erästä tunnettua Vesa-Matti Loirin musiikkikappaletta, sitä kuitenkaan millään muotoa plagioimatta. Lyriikat puhutaan runomaisen lausuvasti, tai lauletaan puheenomaisesti taustan päälle. Laulajan asenne voisi olla vaikkapa henkilön, joka osoittaa puheensa hyvää tarkoittavalle, mutta talousasioissa viimeisen päälle kykenemättömälle puolisolleen.

Paskaa muovia

1.säk.
Se sun keittiölasta, jonka ostit Ikeasta             (Pieni taidetauko ennen 'Ikeasta')
se oli liian pitkä ja epäkäytännöllinen – tietenkin     (toteavasti)
Kun sä laitoit pyttipannuu, 
sun piti painaa sitä lastaa ihan täysillä             (korostaen 'ihan täysillä')
että se ois taipunu sen spydärin alle sillä pikkupannulla, ees jotenkin.     (alentuvaan sävyyn.)

Vahingoniloinen, myönnän sen
sitä mä olin, kun se paska räsähti poikki        (lauseen päättävällä äänellä. Case closed.)

paskaa muovia                    (Musiikki taukoaa. Vain puhujan ääni,
pas-kaa muovia                    joka ilmaisee huvittuneen epäuskoista
niin paskaa muovia             raivoa siitä, miten paskaa muovia se onkaan.)

2.säk.
Kävit Tallinnassa, siellä on hinnat hallinnassa         (vittuuntunut riimi)
sä päätit tuoda hintasuhteeltaan hyvän tuliaisen – tietenkin
Kun tulit takaisin
ja aloin koskettaa sinua niin kuin rakastavaiset koskettavat toisiaan
tuntohermoni havaitsivat erittäin epäonnistuneen ja vastenmielisen muotoisen
implantin

paskaa muovia                  (Musiikki taukoaa taas.)
pas-kaa muovia                (Entistä raivokkaammin.)
niin paskaa muovia ne on

3.säk.
Ostit kämpän, ihan nätti
ikkunat katsoo etelään
joku vois olla siitä ylpeästi kateellinen
vaan ihan pikku juttu
se koko kämpän muovimatto
siitä haihtuu joka tunti kolme litraa dioktyyliftalaattia
(musiikki pysähtyy tässä näin)
– ja se on myrkkyä

paskaa muovia
pas-kaa muovia
niin paskaa muovia se on
– Vaan halvalla lähti!

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Sähkögalaktinen klubi eli erään illan kulku



Juhannus on lusittu. Mitä jäi käteen?

Enemmän hilseilevän punainen kuin kullanruskea palovammoitus, parisenkymmentä tuskallista itikanpuremaa, kolme paarmanpuremaa, yksi mökkitikanpurema sekä Sähkögalaktisen klubin esitelehtinen.

Kyllä, kiemurreltuani jälleen kerran pölyisellä linoleumilattialla aseveljeni B. Callahanin uusien blogipäivitysten tuottaman mielipuolisen kateusraivon vallassa, päätin järjestää itselleni eräänlaisen kahden pennin vastineen ystäväni Euroopankiertueelle. Nimittäin: oululaisen (ilahduttavan viriilin) kirjoittajayhdistyksen, Huutomerkin, uusin Hallaus-lehti julkistettaisiin klubi-illassa juhannusviikon tiistaina.

Päätin ottaa osaa kinkereihin, sillä arkielämäni on viime aikoina muistuttanut miedon paperiliiman syöntiä: suussa viipyilee ulosteen maku ja vatsassa temmeltää goblinien räjähdepartio, mutta toiveet tajuntaa laajentavista visioista saa unohtaa.

Olin käynyt tähänastisessa elämässäni aiemmin bändien levynjulkaisutilaisuuksissa sekä todistanut joitamia kirjajulkkareita kirjamessujen humussa. Mutta varsinaisissa lehdenjulkaisujuhlissa en ollut käynyt. Sen verran, mitä olen sanomalehdissä ja asiapitoisissa aikakausjulkaisuissa huseerannut, uusia numeroita ei näissä medioissa juuri fanfaaroida – suurimmat bileet ovat olleet toimittajakunnan haukkuminen pataluhaksi ylipitkäksi venähtäneessä maanantaiaamun palaverissa. Joten, en oikein tiennyt mitä odottaa.

Tervasoihtu.
Sen tiesin, että iltama järjestettäisiin Oulun torinrannassa Tervasoihdussa, joka ainakin paikkana on erittäin miellyttävä: vanha tervantuoksuinen hirsiaitta kolmessa kerroksessa.

Tiesin myös, että illan ohjelmassa olisi ainakin uutukaisnumerossa julkaistujen tekstien lausuntaa kirjoittajien toimesta (valitukset passiiviagentin käytöstä voi suunnata tänne). Tiesin tämän siksi, että Hallauksen päätoimittaja Jarkko Lauri oli männäviikolla kysellyt sähköpostitse tämän numeron kirjoittajilta, josko he suostuisivat antamaan elävän näytteen tuotoksistaan. Itsehän suostuin.

Kyllä. Tekstini julkaistiin Hallauksessa. YEEEEAAAAHHH!!! Ja päätin ottaa kaiken irti tästä äärettömän epätodennäköisyysmoottorin generoimasta anomaliasta. 

Sen, minkä eksoottisissa maisemissa, Kerouac-henkisessä samoilussa ja matkailun avartamassa maailmankuvassa olin alkukesän aikana hävinnyt, ottaisin nyt takaisin raivokkaan ja epätoivoisen itsekorostamisen muodossa.

"Taiteilijan" omakuva "nuoruuden" vuosilta

Saavuin torinrantaan ympäristöystävällisellä mummomallin polkupyörällä pitkät hiukset vapaana hulmuten, tiukat, moreeninpunaiset farkut ja musta outlaw-paita ylläni, akustista kitaraa vapaassa kädessäni kannatellen. Vasenta rannettani ympäröivät eksoottisista maista matkoilla kerätyt rannehärpäkkeet, jalkateriäni hiostuttivat hampusta ja kierrätetystä autonrenkaasta valmistetut, antikorporaatiohenkiset Blackspot Unswoosher -tennarit. Ympärilläni leijaili siis valheellinen tarkasti laskelmoitu taiteellisuuden vaikutelma.

Olin päättänyt nimittäin kolme päivää ennen tapahtumaa up the ante ja - en suinkaan lausua huonosti ääneen lukemiseen soveltuvaa novellintapaistani - vaan esittää kitaran kera pahaa aavistamattomalle yleisölle edesmenneen mielikuvitusystäväni Morgoth Roivaisen hempeän rakkausballadin "Paskaa muovia".

Olin, nähkääs, vuorenvarma, että kyseessä olisi noin kymmenen hengen sisäänpäinlämpiävä, mutta armollisen pieni kirjallisuussakin pubi-istuskelu. Voisin siis lyödä ns. läskiksi.

Jarkko Lauri, meditaatiopose ja etusormeni.
Saavuin tapahtumaan tapani mukaisesti aivan liian aikaisin. Tervasoihdun kakkoskerroksessa minua odottivat vain nippu uusinta numeroa pöydällä, Hallauksen primus motor Jarkko Lauri pöydän nurkassa meditoimassa sekä lavalla kajarit ynnä instrumentit, jotka oli tuonut paikalle selkeästi jokin oikea bändi. Reteä suunnitelmani esittää musiikkia neljän soinnun kitarataidoillani alkoi tuntua hassunhauskalta idealta.

Lehteilin pöydällä lojuvaa koevedosta Hallauksesta ja mietin, mitä tuleman pitää. Hallaus. Se on lehtenä eräänlainen pikku-Parnasso. Tai eipä sittenkään:  Parnassossa, Nuoressa Voimassa ja useimmissa muissa kirjallisuusalan lehdissä sisältö on voittopuolisesti muuta kuin fiktiota - esseitä, kritiikkiä, havaintoja kirjallisuuden nykytilasta, melkeinpä mitä tahansa muuta kuin runoa tai proosaa.

Hallaus taas asettuu toiseen ääripäähän ja pitää sisällään lähinnä pääkirjoituksen ja täyslaidallisen novelleja, lyriikkaa, sarjakuvataidetta ynnä muuta asiaankuuluvaa. Formaatilla on puolensa ja puolensa. Usein lyhyestä tarinasta toiseen, fiktiomaailmasta toiseen hyppiessä väsyy henkisesti - sitä kaipaisi jotakin lyhyttä, nasevaa, jalat maan pinnalla olevaa välipalaa vaikkapa kirja-arvostelun muodossa, jotta jaksaisi taas lisää.

Mutta kaiken kaikkiaan, olen kyllä erittäin kiitollinen Hallauksen olemassaolosta, koska paperimuotoisia, lehden mallisia julkaisukanavia ei liiemmin kaunokirjalliselle tekstille maassamme ole. Ellei sitten kirjoita tiukasti rajattuun formaattiin, kuten Reginan naisen unelmat tai Jallun miehen unelmat, tahi löysemmin rajattuun genreen, kuten scifi, fantasia tms.

Ei genreen tai formaattiin kirjoittamisessa sinänsä ole mitään vikaa – monasti se toimii inspiroivana rajoitteena. Mutta mihinkään varsinaiseen genreen kuulumattomalle, varsinkin vähän nimeä saaneen kirjoittajan shössönshössöntekotaide kokeelliselle tekstille voi olla vaikea löytää paikkaa.

Joopa joo, nettihän on julkaisutilaa pullollaan, kirjoitapas, poijka, sinne! Mutta nettiä ei voi laittaa kirjahyllyyn. Tai voi sen nettijulkaisun laittaa, jos sen printtaa. Mutta se näyttää paskalta. Miksi se pitäisi sitten väen väkisin saada sinne kirjahyllyyn? Siksi, että kirjahyllyt ovat hiton kivoja. Period. Fyysiset kirjat ovat hiton kivoja. Ne näyttävät hyvältä. Ne tuntuvat hyvältä. Ne kuulostavat hyvältä. Useimmat haisevat hyvältä. Maku ei ole kummoinen, mutta neljä aistia viidestä on aika hyvin.

Nyt tarkkana. Paljastan elämän tarkoituksen ennen seuraavaa väliotsikkoa.

Mikäli joku on vielä samanlainen paperituotteita arvostava reliikki kuin minä, voisi hän vinkata, että saahan niitä omakustanteita tehtyä... mutta pitääkö alkaa edes perustelemaan, miksi omakustanne on tässä tapauksessa huonompi vaihtoehto kuin establoitu lehti?

Ei ole valmista yleisöä. Ei pääse tutustumaan muihin kirjoittajiin samalla tavoin kuin esim. oikean lehden lehdenjulkkareissa. Pitää käyttää aikaa epäolennaiseen, kuten ulkoasun ja taiton säätämiseen, ja lopputulos on todennäköisesti karsea. Omakustannekirjailijalle/lehteilijälle koituu harrastuksestaan kustannuksia. Aikaa kuluu markkinoimiseen, mahdollisesti painon kanssa touhuamiseen ja kaikennäköiseen epäolennaiseen. Lukijakunta jää todennäköisesti suppeammaksi, ellei ole erittäin hyvä mainosmies tai saa vetoapua tutulta kulttuuritoimittajalta.

Olennaista: vessakirjoitusten aatelia.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on oikeasti hienoa, että omakustannemahdollisuus on olemassa ja nykyisin niinkin helppoa kuin se on. Etenkin eräät tuoreet runoilijat ovat onnistuneesti ylittäneet julkisuuden ja "oikean kulttuurilehdistön" julman kynnyksen nimenomaan omakustanteilla, jopa itse käsin painamillaan kokoelmilla.

Mutta omakustantamisen idea ja funktio ovat eri kuin kirjallisuuslehden. Ne täydentävät toisiaan, eivät kilpaile. Siitä kai edellinen jaanaus. Näen nimittäin mielessäni jonkun valopään, joka on ehdottamassa, että kulttuurilehdet tulisi lakkauttaa, määrärahahanat taiteilijoille sulkea ja omalla työllään pitäis "taiteilijoiden" elättää itsensä ja muuta, kun koska se on niin turhaa rahanmenoa ja hinttien touhua eikä sillä menolla viljellä kunnon perunaa ja veteraanit.

Jos joku ei vielä ole lähtenyt livohkaan saarnani tieltä, voisin jatkaa illasta. 

Havahduin mietteistäin ja tajusin, että ilta oli alkamassa. Totta kai paikalle oli näköjään tulossa oikeita muusikoitakin esiintymään, ai kun kiva. Myöskään toiveeni kymmenen hengen yleisöstä ei täyttynyt, vaan saisin esittää kahtena iltana vartin ajan harjoittelemani neljän soinnun ja kahdenkympin kitaran piisin miltei neljällekymmenelle taidetta kuulostelemaan tulleelle korvaparille. Ai, kun kiva.

Laurin Jarkko esitteli lehden ja pahoitteli, ettei varsinainen painos ollut ehtinyt ahnaiden lukijain hyppysten saataville, kiitos Tamperelaisen painopaikan sohlausten. Mutta hätäkös tässä, eivätpä ne jutut viikossa vanhene. Lukemisen aloitti Raija Glad läheisen ystävän hautajaisista kertovalla novellillaan, jonka lopun juonikoukku sopi erittäin hyvin ääneen luettuun tekstiin. Vaan enpäs paljasta sitä tässä, jos joku vaikka innostuisi ostamaan uusimman Hallauksen tämän raivoisan sissimarkkinointini innoittamana. 

Seuraavana mikkiin tarttui Sanna-Maija Karjalainen. Vaikka en olekaan mikään armoitettu runoilija-Orfeus, on hyvää runon lausuntaa aina ilo kuunnella. Ulkoa opettelu kannattaa: Sanna sai hyvän rytmin ja eläväiset äänenpainot runoihinsa, aivan toista kuin jokin paperista tankkaus. Oli muuten neitsytlausunta neidillä runojen saralla, ei olisi uskonut.

Pasi Nurmikumpu lausuu.
Ja nyt: vuorossa oli Garth Butcher, a.k.a. Morgoth Roivainen. Kädet tärräsivät samppanjavispilöinä ja kitarakin oli niin vitun vireessä. Mutta peitin epävarmuuteni syvällä kerroksella lageria ja rehvakkaalla maailmanmiehen esiintymisellä.

En hämännyt ketään.

Illan kirjallisen annin päätti Pasi Nurmikumpu, jonka absurdit tarinat kieltämättä sopivat numeron teemaan Järjettömyys&tunteet. Pasin tekstit toivat mieleen Lennonin kokoelman John Lennon panee omiaan / Hispanialainen jakovainaa kaikessa päättömyydessään. Tästä kiitos.


(Elämän tarkoituksesta enemmän tämän jutun viimeisessä kappaleessa.)

Nuoruus saapuu

Itsehän olin tässä vaiheessa hitonmoisessa buzzissa onnistuneesta esiintymisestä. Piisistä tykättiin! Sain aplodit! Kitara säilyi ehjänä! En unohtanut edes sanoja! (Mitä edesauttoi se, että olin asetellut kopiot sanoista sekä pöydälle, nuottitelineeseen että lattialle!)

Tietystihän tämä koko ilta oli allekirjoittaneelta yhtä (epäonnistunutta) kadotetun nuoruuden perässä juoksemista, mutta tähän asti suurimmalta osin 30-40-50-60+vuotiaista koostuneen yleisön demografia muuttui äkillisesti, kun illan varsinainen musiikillinen vaihe alkoi. Lauteille kiipesi Iisi-Uuno Perkus vie -pumppunsa kanssa, ja yhtäkkiä, äkkiarvaamatta yleisön joukkoon oli saapunut rekkalastillinen parinkympin molemmin puolin liepeilevää nuorisoa. 

Massi sooloilee ennen Iisi-Uunon päräytystä.

En ymmärtänyt kuin vasta myöhemmin, että Uunon ja bändin letkeä downshiftaus-jukkapoika-henkinen auraalinen anti oli vain osasyy äkkiä kohonneeseen iloiseen tunnelmaan. Oolrait, olivathan tekstinluvut hienoja ja sain itsekin synnytettyä jonkinlaisia naurunhörähdyksiä ja hymyjä aikaan parodiapiisin tapaisellani, mutta nyt ilmassa oli jotain muuta. 

Kiihkeyttä. Odotusta. Iloa. Hormoneja. Nuoruutta. En tiedä, keikalla vallitsi vain kaikin puolin velmu ja iloisa tunnelma. Uunon iisiys tarttui ja turha taidepönötys suli tapahtumasta pois (vaikka ei sitä, luojan kiitos, ollut ilmassa juurikaan tekstienkään aikana.) 

En ole samalla tavoin paneutunut musiikin hienouksiin kuin veljeni aseissa, Benjamin Callahan, mutta uskallan väittää, että tunnistan taidon, jos esiintyjillä on sitä. Ja kieltämättä sitä oli. Etenkin Jaakko Myyrin beatboksaus oli hiton ässää. Se, ja Massi Ahtisen akustinen kitara/puhdas laulu toivat mukavaa twistiä tyylilajiin, joka ei itselleni ole välttämättä se kaikkein rakkain. Tietysti myös Uunon 80-90-lukujen lapsuus/nuoruusmuisteloissa vahvasti pyörivät lyriikat 8-bittisine Nintendoineen vetosivat, ollaanhan tässä aika lailla samoja ikiä / samankaltaisia kokemuksia kolunneita.

Jaakko Myyri, Iisi-Uuno itse, ja Niko Konttinen.

Uuno ja Perkus vie päättivät keikat temppuun, joka olisi pitänyt, perhana vieköön, tajuta itsekin. Kolehtihattu kiertämään, että bändi saa bensarahat huomista Helsingin keikkaa varten. Ja tulihan sitä massia! Muutakin kuin Massi Ahtinen.

Nuoruus poistuu

Odotin, että keikan jälkeen tunnelma olisi kohonnut niin kuin Mitsubishi Zero nousukierteessä kohti punaista aurinkoa. Mutta ei. Artistit häipyivät. Mammat ryntäsivät sotimaan ensimmäisestä paikasta vessajonossa. Vanhemmat herrasmiehet seurustelivat sivistyneesti tuopin ääressä. Nuoret – nuoret olivat kadonneet kuin savuna ilmaan. Tapahtui lässähdys.

Kantele-beat odottaa alkuaan.
Oli kuin jonkinlainen toivon kelluke olisi nykäisty pois kollektiivisilta vyötäisiltämme. Yhtäkkiä ilmassa ei ollutkaan enää sellaista "mitähän seuraavaksi tapahtuu"-tunnetta. Sitä tunnetta, jollaista koki 12-vuotiaana uudenvuodenyönä, kun kiinalaisten ja roomalaisten makuun oltiin vasta pääsemässä ja kahden yhteen lyöttäytyneen kaveriporukan yhteinen, uusi kemia oli vasta muodostumassa. Tai, kun muutamaa vuotta myöhemmin mentiin pummilla aidanraosta sisään erään kesäfestarin alkavaan iltaan ja onnistuttiin vielä roudaamaan ne salakiljut mukaan. Ei. Nuoret olivat kadonneet ja vieneet nuoruuden mennessään. Oli vain haaleneva keikan fiilis, hälvenevä oman "esiintymisen" buzz ja väljähtyvä oluttuopin muisto sisuksissa. Oli vain ilman taustamusiikkia pöydissä istuvia, puolikohteliaasti seuraavaa numeroa odottavia, paikoilleen loksahtaneita aikuisia.

Beatrunoutta ja avantgarde-ambienssia

No, festaritunne meni, mutta tilalle astui ykkösluokan taidesekoilu. Kari Miettunen lausui beat-runoutta Jaana Krögerin säestäessä kanteleella ja Jari Suomalaisen viululla. Tämä kokeilu meni nappiin. Tykkään voimakkaasta runoudesta. Sellaisesta, joka on kuin raivokas nainti. Niin, ettei tarvitse pyöritellä mitään kultaheloiteltuja koristekrumeluureja. Antaa vain mennä.

Kari Miettunen.
Etenkin meditatiivisen ja pohtivan taustasoiton kanssa riehuva esiintyminen toimi. Toisinaan, pelkkä energinen ääneenluku saattaa käydä itseään toistavaksi ja lopulta tehottomaksi, jos tarjolla ei ole muuta kuin huutoa ja ärinää. Mutta hentojen soittimien kanssa luentaan pystyi tuoda luonnollisesti rauhallisia ja hiljaisia kohtia. Runojen raivokkuus ja vaimentuminen rullasivat rantaan lyövinä aaltoina. Välillä vaahtopäinä, välillä tuskin havaittavina. Hypnoottisina.

Settiä olisi kuunnellut pitempään, mutta Stella Galaktika astui lavale jo vartin päästä. Jos äskeinen kantele-viulu-härskiruno-setti sai joidenkin lukijoiden bullshit-detektorit vipattamaan, niin miten olisi ambient-taustat, joiden päälle venäläinen taidelaulaja esittää osin improvisoitua "avaruuslaulua" seinälle heijastettujen Man Rayn ja Dalin avantgarde-pätkien tahtiin?

Kummallisuus taidehäppeningin tai -teoksen arvona/itseisarvona on kaksiteräinen miekka. Siitä tulee helposti helvetin ärsyttävää. Ehkä kyseessä on vain eräänlainen asteikko, jossa joillakuilla raja tulee vastaan aikaisemmin kuin toisilla. Mutta yleensä, jos esiintyjillä on teoksessaan muutakin substanssia kuin pelkkä omituinen idea/esilletuonti, esitys kantaa todella paljon pitemmälle. Stella osasi laulaa ja Jyri-Jussi Rekisen taustat veivät outoihin maailmoihin. Se ratkaisi asian. Tässä tapauksessa nautin koko häppeningin vinksahtaneisuudesta. Taidehiipelöintiä!

"No Touch -sensor" oululaisittain.

Illan päätteeksi Stellan paikan olisi vielä ottanut sopraano Maria Mannermaa tulkiten Rekisen ambiensseihin otteita Daniil Harmsin kirjasta Sattumia (joka muuten on loistava pläjäys!). Olin kuitenkin rehellinen itselleni. Tunnustin, että enpä ole koskaan oikein välittänyt sopraanokiekumisesta, oli esiintyjä sitten kuinka taitava tahansa sarallaan. Valitan. Päätinkin siirtyä hyvin ansaitun kylmän huurteisen kautta tihkusateiseen, sumuiseen ja harmaan rievun peittämään yöhön. Katsomaan Englanti-Ukraina-pelin toisen puoliajan.

(Katso elämän tarkoitus sivulta 62.)

torstai 21. kesäkuuta 2012

Matkalla Euroopassa, osa 5. Viimeiset kauhun kilometrit


Lauantai 02.06.12 Mannheim – Erfurt (n. 340 km)

            Koska emme vielä tämän kiertueen aikana olleet päässeet kokemaan ihanaa E40 –tietä, ajoimme sitä pitkin Erfurtiin, joka sijaitsi aivan toissailtaisen keikkapaikkamme Jenan vieressä. Erfurtin show tulisi olemaan myös viimeinen Aleksin kanssa, jonka jälkeen hän lentäisi takaisin Suomeen. Kun lapin kesä kutsuu, on siihen vastattava.
Ammattilaiskuvaaja ja valot
            En saanut täysin selville, omistivatko nuori Philip ja hänen isänsä Erfurtin keikkapaikan, mutta yhtä kaikki, molemmat olivat verrattomia tyyppejä. Keikasta sen sijaan jäivät mieleen lähinnä kauniit valoefektit, joista en valitettavasti saanut kunnollista kuvaa.

Erfurtin tuomiokirkko
            Koska kyseessä siis oli Aleksin viimeinen ilta, ei sitä sopinut päättää lyhyeen, vaan Philipin suosituksesta suuntasimme kohti paikallista Kicker Kelleria, jossa piti olla jonkinlaiset trance- ja reggaebileet. Kyllähän siellä sellaiset olivatkin, mutta meidän matkamme tyssäsi kahteen järkyttävän kokoiseen ovimieheen, jotka ottivat meidät avosylin vastaan. Nämä kaksi tornia kertoivat suuresti pahoitellen, että päästäksemme peremmälle, meidän olisi tullut olla klubin jäseniä, joten jouduimme kääntymään ovelta pois tyhjin tassuin. Nämä ystävälliset vaatekaapit kuitenkin opastivat meidät klubille, jonka nimi saattoi olla Dance Park. Paikan 10 euron arvoinen sisäänpääsymaksu – yhdessä sen faktan kanssa, että seuraavana päivänä olisin seurueen ainoa kuljettaja – karkottivat allekirjoittaneen kuitenkin takaisin hostellin rauhaan, Aleksin ja Katrin jäädessä vielä jatkamaan juhlia. Sikäli sääli, sillä tuo kovasti paikalliselta Onnelalta vaikuttanut tanssihelvetti olisi takuulla ollut kokemisen arvoinen. Etenkin kun tämän paikan ovimiehet olivat – jos mahdollista – vieläkin massiivisempia kuin Kicker Kellerissa. Saksassa kaikki on suurempaa.
Illan taidepläjäys

            Seuraavana päivänä Katri kertoi Dance Parkin mielenkiintoisesta käytännöstä, jossa jokaiselle asiakkaalle annettiin henkilökohtainen kortti, jonne ladattiin kaikki illan aikana tehdyt ostokset, jotka maksettiin kassalla vasta paikalta poistuessa. Mielenkiintoista, mutta en usko että tuollainen periaate toimisi kovinkaan jouhevasti Suomessa.


Sunnuntai 03.06.12 Erfurt – Basel (n. 590 km)

            Sveitsi. Upeat maisemat. Lumihuippuiset vuoret jotka tavoittelivat kirkkaansinistä taivasta. Vuorten alemmilla niityillä laiduntava nautakarja, kuin suoraan Milka –suklaan mainoksesta. Solisevat vuoristopurot, jonka kristallinkirkkaan veden nuorentava vaikutus sai kylmät väreet selkäpiihin. Loistavassa kunnossa olevat asfalttitiet, jotka serpentiinimäisesti kiemurtelivat yhä ylöspäin näiden majesteetillisten vuorten rinteitä, silti sopeutuen täydellisesti maisemaan ollen yhtä luonnon kanssa. Kaupungit kiiltäviä, kadut puhtaita roskista, ei pakokaasua vaan enimmäkseen sähköllä kulkevia ajoneuvoja. Vastaan kävelevät ihmiset onnellisia, jatkuvasti hymy huulilla. Maailman edistyksellisin maa.
Hulvatonta aikaa Sveitsissa
            Ja vitut. Odotukset olivat kovat kun lähdimme kohti Sveitsiä, mutta kun allekirjoittaneellekin paljastui että tämänkertainen matkakohteemme Basel olisi joku hevosenpaska aivan kiinni Saksan ja Ranskan rajoilla, jäi ensikosketukseni tuohon suuresti ihailemaani maahan melkoiseksi pintaraapaisuksi. Vielä kun ylitimme rajan vittumaisessa tihkusateessa ja kaikki näytti kaupunigissa aivan yhtä harmaalta kuin missä tahansa kuppaisessa teollisuuskaupungissa muualla maailmassa, ei tämä reissu juurikaan hurraahuutoja herättänyt. Enkä tainnut nähdä siinä maassa ensimmäistäkään hymyilevää ihmistä. Siitä huolimatta tahdon kyllä matkustaa Sveitsiin uudelleen, seuraavalla kerralla kenties hiukan pintaa syvemmälle.
Basel ja uusi vahvistus, Janne
Ainoa plussa tuossa maassa oli Jannen, kiertueen toisen rumpalin ja kuskin mukaan hyppääminen. Illan keikasta jäi mieleen myös se, miten kaksi rumpalia voi soittaa samat biisit niin tavattoman eri tavalla. Aleksin ja Jannen tekniikat erosivat toisistaan kuin Sveitsin todellisuus omista ennakko-odotuksistani. En silti väitä että, toinen olisi ollut toista parempi. Rumpaleiden soittotyyleissä vain näköjään on suurempia eroja kuin olen aiemmin ymmärtänytkään.


Maanantai 04.06.12 Basel – Pariisi (n. 580 km)

            Pariisi. Alkuvaikutelma täytti kaikki odotukset, toisin kuin Sveitsin kohdalla. Sitten, jätettyämme Emilyn asunnolle jossa hänen äitinsä oli (Emilyllä oli illalla soolokeikka, meillä muilla vapaailta), siirryimme Vanhalla Sotakaakilla kohti omaa motelliamme.
            Motelli löytyi kyllä helposti, mutta oletteko ikinä koettaneet löytää parkkipaikkaa Pariisin keskustasta viisimetriselle autolle iltapäiväruuhkassa? Ei kannata edes yrittää. Pariisin liikenne oli aivan helvetillistä, pisteenä i:n päälle kaksipyöräiset ajoneuvot jotka sujahtelivat jatkuvalla syötöllä ohitsemme oikealta ja vasemmalta mitä pienemmistä väliköistä.
            Lopulta, etsittyämme parkkipaikkaa lähes tunnin, tunsin kuinka Kaakin vaihteisto sanoi itsensä lopulta irti. Yli kaksikymmentä vuotta vanhoja automaattivaihteisia jenkkivänejä ei selvästikään ole suunniteltu edellämainitun kaltaisiin operaatioihin. Vaihteet eivät enää tahtoneet mennä silmään, vaan aina liikkeelle lähdettäessä ja kaasua painaessa, vaihteisto löi jonkin aikaa tyhjää, ennen kuin auto lopulta nytkähti väsyneesti liikkeelle.
Vihdoin, kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta huomasimme yksityisen parkkihallin, jonka eteen pysäytin auton pysäköintikieltoalueelle, Junnun syöksyessä tiedustelemaan löytyisikö sieltä paikka myös meille. No eihän sieltä löytynyt, mutta parkkihallin asiakaspalvelijat neuvoivat että kulman takana pitäisi olla yleinen parkkihalli, jossa pitäisi olla tilaa myös meille.
            Junnun lähtiessä jalkaisin tiedustelemaan asiaa, ja antaessamme uupuneen Kaakkimme levätä, pistin kaikessa rauhassa tupakiksi auton vieressä. Olin tuskin henkoset ehtinyt nauttia, kun eteemme pysähtyi musta siviiliauto, laittaen hätävilkut päälle. Kiinnostuneena seurasin hetken aikaa, mitä kuski mahtoi toimittaa. Siinä vaiheessa kun edellä olevan automme kuljettaja alkoi suorittaa autostaerkanemisliikkeitä, jotakin sakkolapulta näyttävää kädessään, menetin mielenkiintoni tyystin tätä Ranskan tieliikennelaitoksen tarjoamaa rahallista avunpyyntöä kohtaan, ja katsoin paremmaksi poistua Kaakin selässä rikospaikalta taakseni katsomatta.
Pariisin näkymämme
            Onneksi kulman takana Junnu oli saanut luotua kontaktin paikallisen parkkihallin työntekijöihin, ja saatoimme hyvillä mielin saatella Kaakin pilttuuseen. Tässä vaiheessa huomasimme että Kaakkimme oli huonovointisuudessaan oksentanut vaihdelaatikkoöljyt sisuksistaan.
            Maksettuamme yön pysäköinnistä nimellisen 32 euron korvauksen, päätimme kuitenkin jättää autohuolet huomiseen, ja siirtyä hotellille nauttimaan henkilökohtaisesta huollosta ja paikallisesta Pastisista. Itsemme kuosiin saatettuamme, lähdimme etsimään jotakin suuhunpantavaa.

            Aiemmin useasti paikkaansapitäväksi todistettu teoria yllätti itseni pitämällä jälleen kerran paikkansa: ruokapaikan etsiminen neljän hengen seurueessa ei ole yksinkertainen asia, sillä konsensusta on erittäin hankala saavuttaa.
            Lopulta kuitenkin päädyimme yhteisymmärrykseen ja siirryimme aterioimaan aitoon italialaiseen pizzeriaan – ja mikä onnenpotku se olikaan. Pizzat olivat toki hyviä, mutta ruokaa tärkeämmäksi muodostui ulkomailla aina yhtä arvokas paikalliskontakti.
Sacré Coeur
            Viereisessä pöydässä nimittäin istui iäkkäämpi pariskunta, mutta emme ottaneet toisiimme minkäänlaista kontaktia koko ruokailun aikana. Vasta kun molemmat seurueet olivat päättäneet ruokailunsa, he kysyivät mistä päin me mahdoimme olla. Kuultuaan totuuden, he sanoivat arvanneensa tämän, sillä molemmat olivat kovia Arto Paasilinna –faneja. Seuraavan tunnin ajan vietimme joutuisasti keskustellen Paasilinnasta, Kalevalasta, politiikasta, sekä tietysti Pariisista.
            Monique oli Pariisilainen runoilija, joka oli nuorempana kiertänyt maailmaa viidentoista vuoden ajan, ennen paluutaan Pariisiin. Hän oli viettänyt myös aikaa 80 –luvulla kuuluisassa Shakespeare & Co. –kirjakaupassa, mikä olikin onnenpotku. Tämä kirjakauppa oli kuulunut ehdottomiin ykkösmatkakohteisiini Pariisissa Heilurin ohella, mutta ilman tapaamista Moniquen kanssa olisin unohtanut autuaasti mokoman putiikin.
Pariisi täydenkuun aikaan
            Tuo pariskunta huokui aivan valtavaa boheemia elämäniloa, jollaista sen ikäisillä ihmisillä ( Joe oli 51, Monique vaikutti vanhemmalta) näkee aivan liian harvoin, tai oikeastaan minkä ikäisillä tahansa. Liian harva elää elämäänsä jatkuvan uuden etsimisen, ihmettelyn, oppimisen, suvaitsevaisuuden ja elämästä nauttimisen vallassa.
            Lopulta tiemme kuitenkin erosivat, mutta tätä ennen kutsuimme heidät seuraavan illan keikalle, ja vastavuoroisesti he neuvoivat meille parhaan reitin Sacré Coeurille. Ja todella, kun lopulta olimme huipulla, oli kirkko kukkulan päällä selkiemme takana, ja edessämme levittäytyi öinen Pariisi, jonka katoilla täydenkuun valo loisti.

Tiistai 05.06.12. Pariisi

            ”Silloin näin heilurin. Pallo liikkui pitkän köyden varassa, joka oli kiinnitetty kuoriholviin, suorittaen laajan heilahdusliikkeensä täsmällisesti ja majesteettisesti. Tiesin - vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan tyynen liikkeen nähdessään - että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun π välinen suhde, joka π, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröitten halkaisijan - joten aika, joka kului pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun π kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ympyrän täydellisyyden välillä".

- Umberto Eco; Foucaultin heiluri (suom. Tuula Saarikoski) -


Siinä se heiluu menemään
            Kun itse astelin sisään tekniikan museoon, ja vanhaan kirkkoon, oli paikka turisteista tyhjä, ja alttarin paikalle asetettu heiluri liikkui edestakaisin, hitaasti maan pyörimisliikettä myötäillen. Tunsin, kuin olisin todella saapunut pyhään paikkaan, missä luonto, uskonto ja tiede muuttuivat yhdeksi.
            Pariisissa on miljoona nähtävää asiaa, mutta siitä lähtien kun luin yhden parhaista kirjoista joita olen milloinkaan lukenut, Tekniikan museo ja Heiluri ovat aina olleet ykkösmatkakohteeni Pariisissa. Heilurin näkemisen eteen täytyi uhrata mm. Riemukaari, Louvre, sekä Eiffelin torni (näin sen tosin lentokoneesta). On kuitenkin selvää, että näin lyhyellä visiitillä on tehtävä kompromisseja, ja aivan yhtä selvää on, että myöhemmin Pariisiin on mentävä uudelleen enemmän aikaa käsissään.
Shakespeare & Co.
            Ehdin kuitenkin nähdä myös Notre Damen, jossa pyysin jälleen tulevia syntejäni anteeksi, sekä Shakespeare& Co.:n joka sai vaatimattoman kirjallisuudenopiskelijan hiljaiseksi. Paikka, jossa aikaansa ovat viettäneet mm. Eliot, Pound, Papa Hemingway, Fitzgerald sekä Beckett. Paikka, joka julkaisi ensimmäisenä toisen suosikkiromaaneistani, James Joycen Ulyssuksen.
            Kauppa oli pelkkää kirjaa katosta lattiaan, ja sen toisessa kerroksessa oli paikan perustajan, Sylvia Beachin muistokirjasto, jossa sai viettää aikaa ja lueskella sieltä löytyviä teoksia. Tuo samainen yläkerta oli aikanaan myös toiminut kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden oleskelu- sekä nukkumapaikkana.

            Edellisiltainen tuttavuutemme Monique kertoi itse viettäneensä aikaa kirjakaupassa 80 –luvulla. Eräänä päivänä, kun liike oli ollut kiinni, ja Monique oli ollut yksin paikalla toisessa kerroksessa lueskelemassa, hän oli alkanut kuulla outoa rapinaa. Hetken kuunneltuaan, Monique oli myös paikallistanut tuon äänen lähteen. Kirjakaupan silloinen omistaja (ei mikään nuori mies enää) oli kiipeämässä sisään oman liikkeensä toisen kerroksen ikkunasta.
Kun omistaja oli lopulta päässyt sisäpuolelle, hän oli ensimmäisenä syöksynyt jääkaapille. Tämä siksi, että siihen aikaan oli ilmeisesti tapana säilyttää laittomia aineita jääkaapeissa. Kirjakauppias oli siis ratsaamassa omaa liikettään. Valitettavasti en muistanut kysyä Moniquelta, oliko kauppias löytänyt mitään noiden taiteilijanrenttujen jäljiltä, mutta jotenkin jäin sellaiseen käsitykseen, että sillä kertaa hän oli vetänyt vesiperän. Monique kuitenkin muisteli lämmöllä noita menneitä aikoja, joita emme saa enää takaisin, mutta jotka kuitenkin elävät aina muistoissamme.

Se on siinä
            Iltapäivällä oli edessämme paluu arkeen, kun kiertueen viimeinen keikka oli suoritettava pohjoisessa Pariisissa. Jos olenkin aiemmin valittanut kiertueen keikkapaikkojen järjestelyistä, niin tämä viimeinen, Espace B, oli alle kaiken arvostelun. Omistaja tuntui ylimieliseltä kusipäältä, bändille ei ollut järjestetty takahuonetta (taaskaan) ja meistä oli odotettu neljää paikalle viiden sijaan, joista kolmelle oli järjestetty majoitus. Kaiken huippuna kuitenkin tässä kuppaisessa räkälässä oli se, että jokaiselle meistä jaettiin käteen KAKSI drinkkilippua, jonka jälkeen kaikki juomat täytyi kustantaa omasta pussista. Tämä siis koski myös alkoholittomia virvokkeita. Millä vitulla nämä kusipäät olettavat artistien selviävän illan työstään kahdella vitun drinkkilipulla? Aivan sama olisi, jos bändi saapuisi paikalle soittokamojen kanssa, mutta ilmoittaisi että kahden ensimmäisen biisin jälkeen vetäisivät loppuillan setin a cappellana. Hyvää pubiruokaa meille sentään tarjottiin, ja jopa vettä sen alashuuhtomiseksi
            Iltaamme kuitenkin piristi suunnattomasti kun Monique ja Joe saapuivat kuin saapuivatkin seuraamaan keikkaa, ja Moniquen reaktioista päätellen musiikki tuntui osuvan jonnekin syvälle. Lyhyet hyvät hetket voivat todella pyyhkiä pois monia huonoja.

            Matka hotellille autonromulla olikin allekirjoittaneen viimeinen kuskin homma tuolla matkalla, ja mikä katastrofi se olikaan. Lyhyt matka, jonka aikana sattui yksi erittäin läheltä piti –tilanne, sekä yksi aivan liian läheltä piti –tilanne. Huomasi kyllä ettei vireystila enää jaksanut kantaa aivan päätyyn asti.
            Toki, oma mielipiteeni on se että auton ja kuljettajan suhden on erittäin hienovarainen. Jos hyvän kuskin alla on toimiva auto, jota on miellyttävä ajaa, se ei aiheuta mitään ongelmia. Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos joko kuski tai auto ei toimi. Tuolla viimeisellä pätkällä kuski ei toki ollut parhaimmillaan, mutta osan virheistä laitan sen piikkiin, että jouduin kuluttamaan aivan liikaa huomiokykyäni Vanhan Sotakaakin liikkeellä pitämiseksi, eikä siitä riittänyt enää vaadittavaa määrää liikenteen seuraamiseksi. Auton ja kuljettajan täytyy pystyä toimimaan saumattomasti yhdessä. Täytyy olla Zen.

Kotimaata näkyvissä
            Seuraavana päivänä palasin lentäen takaisin Suomeen, sillä perjantaina oli edessä kirjallisuushistorian tutkimuksen tentti, josta minun oli pakko päästä läpi etten menettäisi opintotukiani. Muut sen sijaan lähtivät Kaakilla Pariisista kohti Rostockia, ja myöhemmin kuulin että Pariisin ulkopuolella he olivat löytäneet huoltamon, jossa paikallinen mekaanikko oli saanut koneeseen uudet vaihdelaatikkoöljyt. Tämän jälkeen Vanha Sotakaakki oli kuin olikin vienyt seurueen aina kotimaan kamaralle asti.

            Mitä Euroopasta sitten jäi käteen? Paljon kauniita paikkoja, hyviä ihmisiä ja hauskoja tilanteita. Varjopuolena täytyy sanoa että kiertueen suunnittelu petti monella tasolla: välimatkat olivat välillä aivan naurettavia, kuten myös se, että jouduimme jatkuvasti sahaamaan samoja teitä edestakaisin. Lisäksi paljon huomautettavaa olisi artistien kohtelusta keikkapaikoilla. Pitäisi varmaan alkaa kuskin ammatin lisäksi kiertuemanageriksi, ja alkaa tappelemaan tosissaan paikallisten promoottorien kanssa saavuttamattomista eduista.
Vaarallisen lajin (tupakoitsijoiden) näyttelyhäkki, Arlanda
Myöskin auto olisi saanut olla hiukan nykyaikaisempi. Kuitenkin, tällaisia tilaisuuksia ei tule kovin usein vastaan, ja aivan varmasti tulen tarttumaan uudelleen kypsään omenaan, jos sitä vielä tarjotaan. Tosin samaisella Sotakaakilla en suostu enää ajamaan.
Oman osuuteni reissusta hoidin omasta mielestäni helvetin hyvin. En kolaroinut, ja kaikki pääsivät hengissä takaisin kotiin. Kuten Stephen Malkmus asian niin oivallisesti ilmaisee: ”Done is good, but done well is so much fucking better”.
           
            Erikoiskirjeenvaihtaja Callahan päättää Euroopan raporttinsa tähän. Seuraavana vuorossa lyhyt selonteko Kivenlahtirockista, jonka virallisen osuuden voi jossain vaiheessa lukea myös Jyväskylän Ylioppilaslehden nettisivuilta.
            Kivenlahtirockin jälkeen on vuorossa tiukka reportaasi Provinssirockista, ja voi luoja mitkä bileet meillä siellä olikaan. Sääli niitä jotka eivät päässeet paikalle vaikka olisivat halunneet. Ei sääli niitä jotka eivät edes halunneet.

Hyvää juhannusta.

Matkalla Euroopassa, osa 4. Maustettua viinaa, surkeita teitä, ja iljettäviä pervoja


Tiistai 29.05.12 Olomouc – Kadan (n. 400 km)

            Heräsin hämmentyneenä Aleksin vierestä erittäin kauniksi kunnostetusta ullakkoasunnosta, jonne olimme ilmeisesti edellisenä yönä päätyneet. Silloin päätin, että täytyy vähentää jäiden käyttöä. Myöhemmin paljastui, että paikallisen yliopiston feministinen professori oli kutsunut koko joukkion keikan jälkeen asunnolleen yöpymään, jotta emme joutuisi nukkumaan tuon lievästi sanottuna pienehkön keikkamestan lattialla.
            Kun koko joukkio oli ylhäällä, siirryimme Olomoucin keskustaan nauttimaan aamiaista. Paikallinen kahvila oli erittäin tyylikäs, ja siellä koko viiden hengen seurueemme söi sydämensä kyllyydestä leipää, mehua, kahvia ja leivoksia, kerryttäen koko aterian yhteissummaksi noin 20 euroa. On monta syytä rakastaa Tsekkejä, hintataso on yksi niistä. Mainittakoon tässä, että gasellimaisen kauniit naiset ovat toinen syy. 
Aamiaista Olomoucissa

Olihan se hyvää

            Aamiaisella tuo yliopiston professori kertoi, kuinka tuo ullakkoasunto oli hänen haltuunsa joutunut: 15 vuotta sitten, jonkin aikaa Tsekin ja Slovakian itsenäistymisien jälkeen, Olomoucin päättävät elimet olivat havainneet kaupungilla olevan järkyttävät määrät käyttämätöntä ullakkotilaa. He ratkaisivat asian seuraavalla tavalla: ihmiset saivat kunnostaa kaupungin omistamia ullakkotiloja asunnoiksi, ja vastineeksi he saivat asua näissä asunnoissa 20 vuotta ilmaiseksi. Kaikki voittivat tässä kaupassa, ja professoriystävällämme oli vielä 5 vuotta ilmaista asumista jäljellä. Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että n. 130 neliön asunto hyvältä paikalta Prahasta maksaa n. 1 000 euroa kuukaudessa. Hintataso ja hyvinvointivaltio. Pitäisi varmaankin syöksyä syvemmälle politiikkaan saadakseen jotain selkoa siitä, mistä tällaiset erot johtuvat.
            Matkailu avartaa, ja tässä jälleen yksi hyvä esimerkki miten tavallisten ihmisten ja päättäjien vuorovaikutus voi parhaimmillaan toimia. Kaikesta ei aina tarvitse harata vastaan, vaan toisinaan voi antaa jotain ilmaiseksikin. Pitäisi tehdä lakialoite, jossa määrättäisiin päättäjiä viettämään joka aamu tunti peilin edessä, toistellen lausetta: ”mitä minä voin tehdä ihmisten hyväksi?”
            Aamupäivällä meillä oli myös aikaa tutustua Olomouciin, ja itse kävin paikallisessa kirkossa pyytämässä anteeksi menneitä, ja etenkin tulevia syntejäni.

            Uudelleen läpi Tsekin ajettuamme saavuimme pieneen Kadanin kaupunkiin, mutta matka ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Ilmeisesti en ollut ollut tarpeeksi vilpitön ja puhdassydäminen kirkossa käydessäni, sillä pehmeä-ääninen navigaattorimme Sean nimittäin neuvoi meidät Kadaniin aivan helvetillistä kärrypolkua pitkin, ja hiukan ennen perille pääsyä onnistuinkin ajattamaan Kaakin saatanalliseen pomppuun.
            Pääsimme suhteellisen ehjinä perille, mutta kun hyppäsin ulos autosta, huomasin pompun olleen liikaa Sotakaakillemme. Moottori nimittäin valutti jotakin punertavaa, öljymäistä ainetta. Kaiken lisäksi aurinko oli ehtinyt jo laskea, joten en pystynyt tutkimaan tarkemmin sitä, mikä vuodon mahtoi aiheuttaa.
Kohti puhtampaa energiaa

            Keikka Kadanissa sujui vaihtelevasti. Yleisöä oli mukavasti ja he olivatkin melko hyvin mukana, siihen nähden että kyseessä oli istumakeikka. Kuitenkin, soittimissa alkoi ilmetä suurehkoja ongelmia. Etenkin autoharppu ja Katrin koskettimet tuntuivat kärsivän melko suurista kosketus-, sekä mikrofoniongelmista. Tässä vaiheessa näytti todella pahasti siltä, ettei pomppu tiellä ollut käynyt liian raskaaksi ainoastaan autollemme, vaan että olimme myös soittimien suhteen kokonaisvaltaisesti kusessa.
Kadanin kostea keikkapaikka


Keskiviikko 30.05.12 Kadan – Chemnitz (n. 75!!!!!! km)

            Aamulla autoa tutkiessani, en löytänyt sieltä minkäänlaista vikaa. Niinpä päätin edelleen noudattaa hyväksi havaittua neuvoa: ”älä tee vieläkään mitään, ja toivo että se menee itsestään ohi”. Tarkastimme myös soittopelit, eikä niistäkään näyttänyt löytyvän vikaa. Ehkä yöllinen katumusharjoitus yöpaikassamme – vanhan luostarin ulkorakennus – näytti toimineen.
Terrence Malickmaista kuvakulmaa
            Ajo Chemnitziin oli koko reissun lyhin. Se tuntui suurin piirtein yhtä lyhyeltä kuin ensimmäinen kertani, tosin ilman epätoivoa, jännitystä, suurta riemua ja vielä suurempaa pettymystä. Olimme kuitenkin paikalla niin hyvissä ajoin, että ehdimme jopa käydä nautiskelemassa pikinikistä puistossa. Hyvää mieltä lisäsi se, ettei autostakaan löytynyt matkan jälkeen minkäänlaisia oireita.

            Chemnitz oli keikkajärjestelyjensä puolesta ristiriitaisin paikka koko kiertueella. Meidät nimittäin otettiin erittäin hyvin vastaan, ja klubi näytti oikein isolta ja viihtyisältä. Samaten majoituksemme oli ylivoimaisesti paras koko matkan aikana. Oikea hotelli joka sisälsi kuntosalit, uima-altaat, saunan ja jopa shamppanja-aamiaisen. Myös keikkapalkkio taisi olla kiertueen suurin.
Ja sitten oli se toinen puoli. Keikan jälkeen klubilla piti olla disko, joka olisi takuulla tuonut runsaasti lisää yleisöä keikalle, mutta se oli peruttu syystä joka ei meille koskaan selvinnyt. Lopulta bändi soitti noin seitsemälle maksaneelle asiakkaalle. Takahuoneen sentään saimme, mutta tarjoilut loistivat jälleen poissaoloaan. Lisäksi ei ollut epäilystäkään, etteivätkö paikalliset promoottorit olisi olleet pitkin iltaa täysin kamoissa, epäselväksi jäi vain se, mitä he olivat vetäneet. Itse keikan aikana soittimista ei edelleenkään löytynyt mitään vikaa, ja päättelimme edellisen illan soitinongelmien johtuneen siitä, että soittotilana oli ollut erittäin kostea kellaritila. Tämä oli suuri helpotus ajovirheen tehneelle kuskille.
Keikan jälkeen, Emilyn tapeltua promoottoreiden kanssa puoli tuntia rahoista, saimme lopulta ennakkoon sovitun palkkiomme ja vetäydyimme luksushotellimme rauhaan.

P.S. Sitruuna-Becherovka on erittäin hyvää. Aivan uskomattoman pehmeää ja maukasta. Suosittelen lämpimästi.


Torstai 31.05.12 Chemnitz – Jena (n. 110 km)

            Liian helpoilta tuntuvat siirtymät jatkuivat ajaessamme Jenaan, jossa meitä odotti kiertueen toinen olohuonekeikka. Tällä kertaa onneksi olohuone oli jo jonkin verran edellistä suurempi, ja se sijaitsi mukavassa pikku kommuunissa. 

Hauskanpitoa soundchekin aikana, Jena
            Saimme paikallisilta todella lämpimän vastaanoton, ja kaikki vaikutti muutenkin todella hyvältä heti alusta alkaen, etenkin kun tuoreessa muistissa oli vielä Chemnitzin nistien sekoilut. Sääli vain, että kyseessä oli kiertueen ensimmäinen kunnon sadepäivä, joka vesitti järjestäjien alkuperäisen iden pihakonsertista.
            Tuollaiset olohuonekeikat vaikuttavat Euroopassa melko yleisiltä, mutta Suomessa en ole niihin juurikaan törmännyt. Etenkään sellaisia missä bändi olisi buukattu puolen Euroopan takaa. Suomeen pitäisi ehdottomasti saada lisää tällaista ruohonjuuritason klubikulttuuria, ja jos tällaisia bileitä jo jossain päin Suomea järjestellään, kertokaa ihmeessä missä.

Sateinen ilta
            Kun bändi oli illalla lopettanut oman keikkansa, olohuoneen valtasivat DJ:t levyineen, ja saimme vihdoinkin discon, jonka tarpeessa olimme jo edellisenä iltana olleet. Vielä kun vastoin alkuperäistä suunnitelmaa saatoimme jäädä yöksi tuohon kommuuniin, mikään ei ollut estämässä pientä juhlailtaa. Myöskään kosteus ja pieni pilvisyys eivät todellakaan pilanneet tunnelmaa, vaan pikemminkin päinvastoin.

Lentävä sateenvarjo
P.S. Chili-vodka lämmittää kehoa ja mieltä. (Vasta kotiin palattuani kuulin eräältä ystävältäni, että chili-vodkaa voi kuulemma juoda niin kauan, kun huikan jälkeen pystyy sanomaan chili. Siispä;  CHILI!)

Perjantai 01.06.12 Jena – Mannheim (n. 375 km)

            Emme viime päivinä olleet juurikaan päässeet ajelemaan vanhaa ja tuttua E40 –tietä, mutta tänään siihen tarjoutui jälleen tilaisuus, kun pudottauduimme luoteeseen, ja Mannheimin kaupunkiin, joka Jenan tyyppien mielestä oli saksalaisen kaupungin stereotyyppi. Siltä se kieltämättä hiukan vaikuttikin. Vähän kaikkea mutta samalla ei oikein mitään.
            Mannheimissa meitä odotti bluegrass –baari Der Bock, joten tiedossa oli siis saksalainen bluegrass –yleisö, ja itse odotin mielenkiinnolla miten etelävaltioiden fanit suhtautuvat suomalaiseen taidepoppin. 
Chilivodkan jälkeinen aamu

            Ruokailu meille oli järjestety Cafe Vienna -nimisessä paikassa, ja itse odotin nimen perusteella hienostunutta tunnelmaa, klassista musiikkia ja leivoksia. Olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun mesta paljastui kunnon rockbaariksi mistä sai maukkaita hampurilaisia ja reilunkokoisia tuoppeja saksalaista olutta. Paikka muistutti itse asiassa aika paljon Helsingin Loosea. Suomalaisen perusravintolan tasoinen hampurilaisateria maksoi n. 3,50€.
Lepohetki

Der Bock
            Illan keikka oli epäilyistäni huolimatta erittäin onnistunut. Paikka oli täynnä hiukan iäkkäämpää yleisöä, joka ulkoisen habituksen perusteella oli tottunut melko perinteiseen bluesrockiin, mutta tuntuivat nauttivan erittäin paljon Vukin paikoin jopa shamanistisesta showsta. Keikan jälkeen Emily vieläpä myi kaikki mukana olleet CD:nsä, ja loppukiertueen joutuisimme myymään ei-oota.
            Loppuilta kuluikin joutuisasti baaritiskin ääressä, missä henkilögalleriaan kuului muunmuassa rahakas texasilainen – sittemmin saksalaistunut – musiikintekijämies, sekä mahakas irlantilainen – sittemmin saksalaistunut – punapäinen (tietysti) musiikintekijämies. Paikallinen olut oli maittavaa, mutta myös neljän ruusun Bourbon maistui paljon paremmalta kuin muistinkaan. 

            Outo, ei niinkään hauska tapaus sattui ollessani iltakävelyllä paikallisen gästhausimme lähistöllä. Kadulla minua lähestyi laiha, kaljuuntuva, kenties hiukan yli kolmikymppinen mieshenkilö. Pari sanaa vaihdettuamme, hän kysyi saisiko ottaa minulta poskeen. Itseni ei tarvitsisi tehdä mitään. Kieltäydyin kunniasta kohteliaasti, sanoen pitäväni enemmän hellästä kanssakäymisestä naisten kanssa. Sehän ei ole mikään ongelma – sanoi mies – sillä hänellä kuulemma olisi kotona 18 –vuotias sisko, jonka saisin hoidella sen jälkeen kun mies olisi hoidellut minut. Tämän sanottuaan hän yritti kopeloida erikoistehosteitani. Tässä vaiheessa ilmaisin oman kantani jo hiukan epäkohteliaammin, uhaten repiväni tältä iljettävältä pervolta pään irti.
            Mikä ajaa ihmisen tuollaiseen tilaan? Missä näitä kuvottavia ihmisraunioita kasvaa, jotka myyvät vaikka omaa siskoaan vain saadakseen hiukan imaista? En tiedä, mutta mieleni tekisi ottaa selvää, jotta voisin tilata kunnon ilmaiskun tuohon limaisten epäsikiöiden pesään. Kuten hyvin tiedämme, mikään ei voita napalmin tuoksua aamutuimaan.