Täältä tullaan Iowa!

”There are nights when I think that Sal Paradise was right.

Boys and girls in America have such a sad time together.”

- The Hold Steady -

5. tammikuuta kaikki järjestelyt oli vihdoin tehty reilun neljän kuukauden mittaista seikkailua varten Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, tuossa maailman mahtavimmassa maassa. Monet ihmiset dissaavat jenkkejä, mutta itse koetan välttää tällaisia stereotypioita. Raaka faktahan on se, että kyllä tuonkokoiseen maahan mahtuu varmasti aika monta idioottia jos niitä kerran mahtuu Suomenkin kokoiseen maahan. Itseäni on Yhdysvalloissa aina kiehtonut sen valtava koko – se että sieltä löytyy vähän kaikkea. Myönnettäköön toki, että television kasvattaman sukupolven lapsena olen varttunut tuijottamalla elokuvia ja tv-sarjoja tuosta kauran ja hunajan maasta

Takana oli useampi hiukan heikommin nukuttu yö, mutta tottahan oli että viimeiset päivät Suomen kamaralla tuli käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Kun haikeat jäähyväiset rakkaille oli jätetty, oli aika siirtyä koneeseen. Tiesin jo etukäteen että matkan kriittisimmät hetket tulisin viettämään Heathrown lentokentällä Lontoossa. Siellä olisi aikataulujen mukaan 2 tuntia ja 25 minuuttia koneen laskeutumisesta seuraavan koneen lähtöön, ja välissä olisi noudettava matkalaukku, vaihdettava terminaalia ja chekata itsensä sisään seuraavalle lennolle. 

            Kaikki alkoi loistavasti koneen ollessa Helsingistä lähtiessä 20 minuuttia myöhässä, mutta oli alkumatkassa jotain positiivistakin. Lähtöä odotellessani tein nimittäin maailmaani mullistavan havainnon. En ollut koskaan ollut kovin ihastunut musiikin kuuntelusta julkisilla paikoilla. Tahdoin olla yhtä luonnon kanssa. Kuitenkin, olin hankkinut kuulokkeet (Sennheiser) ”uuteen” puhelimeeni, ja ladannut muistiin muutaman levyllisen matkamusiikkia. Laitettuani kuulokkeet korviini, tuntui kuin enkelikuoro olisi laskeutunut taivaasta valaisemaan tietäni. Ei enää tarvinnut kuunnella kammottavia vierustoverien jaaritteluja siitä kuinka hyvin tai huonosti firmalla meni. Ei tarvinnut kuunnella lasten itkua tai aikuisten valittamista kuinka kaikki oli mennyt päin helvettiä jo kaksikymmentä vuotta (olisiko asialle kenties kannattanut tehdä jotain 20 vuotta sitten?). Ei mitään sellaista. Oli vain musiikki ja omat ajatuksensa. Vanhan liiton miehenä en ole koskaan ollut kovin ihastunut teknologiasta, mutta tämä olisi pitänyt tajuta jo vuosia sitten. 

            Ensimmäiselle välietapille – Kööpenhaminaan – laskeuduttiin ajoissa, vain jotta päästäisiin seuraavaan koneeseen odottelemaan lähtölupaa. Kun lopulta nousimme ilmaan Tanskan kamaralta, olimme 35 minuuttia jäljessä aikataulusta, mikä ei tuntunut allekirjoittaneesta ollenkaan hyvältä. Hyvältä ei myöskään tuntunut se, kun kahvitarjoilun aikana vieressä istunut hermoheikko rouvashenkilö onnistui kaatamaan kahvimaitonsa suoraan syliini. Tuli jotenkin tuttu olo, olinhan edellisellä matkallani Yhdysvaltoihin saanut koneessa syliini lasillisen punaviinia. Kai tämänkin voisi edistykseksi laskea.

           

            Laskeutuessamme Lontooseen kone oli enää kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä. Tiukan aikaikkunan sisällä liikkuessa kuitenkin matka koneesta matkatavarahihnalle ja laukkujen odottelu tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Toistuvaa vilkuilua kellon viisareiden ja matkatavarahihnan aukon välillä, kunnes lopulta, tutunnäköinen laukku lipui hihnalta josta sen kaappasin ja lähdin pikakävelyä kohti terminaalin pohjakerroksia ja terminaalien välillä liikennöivää metroa.

            Juna oli kerrankin ajallaan, tai sitten minä olin kerrankin oikeassa paikassa, sillä saavuimme asemalaiturille täysin samanaikaisesti. Junassa oli aikaa hiukan hengähtää, vilkaista kelloa ja huomata että aikaa oli kaikesta paniikista huolimatta yllin kyllin. Lähtöselvitys sujui vallan mukavasti, mutta koneeseen pääsyä hankaloitti hiukan se, että Kuwait Airways oli päättänyt järjestää ennen koneeseen nousua oman, ylimääräisen turvatarkastuksen. Muita koneeseennousijoita tämä tuntui jotenkin suunnattomasti harmittavan, aivan kuin he mukamas tulisivat jäämään koneesta pois. Itse nautiskelin edelleen uudesta löydöstäni - matkamusiikista.

            Itse lento Atlantin yli sujui rauhallisissa merkeissä, ja lentoyhtiötä voisi moittia lähinnä alkoholitarjonnan puuttumisesta, mutta mikä minä olen arvostelemaan toisten uskontoa ja tapoja. Takaisin päin lentäessäni valitsen ehkä kuitenkin jonkin toisen yhtiön, sillä muistelen edellen lämmöllä edellistä matkaani Yhdysvaltoihin, ja British Airwaysin viskitarjoiluja.

            Lähestyimme manteretta. Pitkään näkyi vain pimeyttä, mutta kun ummisti silmänsä hetkeksi, se oli siinä. New York – kaupunki joka ei koskaan nukkunut, ja se oli valtava valomeri allamme. Tahdoin heittäytyä kaupungin kiihkeään sykkeeseen, sen höyryihin, musiikkiin ja rytmiin. Edellisestä kerrasta tuntui olevan aivan liian pitkä aika. Tiesin kuitenkin, että olin liian väsynyt, jännittynyt ja matkalaukkuuni kahlittu, enkä uskonut tällä hetkellä saavani edes pientä maistiaista Isosta Omenasta. 

Jumala siunatkoon... La Guardia airport ja matkan ainoa kuva

            Koneen laskeuduttua edessä olivat normaalit maahantulomuodollisuudet. Lentokoneessa olin kysynyt minkä lottoarvontakupongin joutuisin täyttämään maahan päästäkseni, ja ystävälliset lentoemot olivat työntäneet käteeni vihreän lomakkeen. Tulliin päästyäni selvisi kuitenkin, että ko. lomake oli tietenkin väärä, ja sen sijaan minun olisi kuulunut täyttää sininen lomake. Ei muuta kuin täyttämään sinistä lomaketta ja jonottamaan uudemman kerran maahantuloluukulle pääsyä. Seuraavaksi "ystävällinen" virkailija tajusi erikoiskirjeevaihtajan olevan viisumin haltija, jonka takia minun pitäisi täyttää myös valkoinen lomake, ja kaikki meni vielä kerran uusiksi. Lopulta, täytettyäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat lomakkeet pääsin vihdoin läpi tullista ja olin Yhdysvaltojen kamaralla.

            Seuraavana vuorossa oli siirtyminen JFK:n lentokentältä La Guardialle, mutta sitä ennen oli aika hiukan hengähtää lentokentän sporttibaarissa jenkkifutista katsellen ja nautiskellen 11 dollarin arvoisesta oluesta (plus tippi). 

            Siirtyminen La Guardialle lentokenttien välisellä bussilla sujui melko kivuttomasti jos ei lasketa matkalaukkuani kovakouraisesti käsitellyttä bussikuskia (jäi muuten ilman tippiä). Olin perillä ennen puoltayötä, ja terminaalissa alkoivat lennot ja muu toiminta pyöriä vasta kuudelta aamulla. Niinpä etsin itselleni rauhallisen paikan muiden väsyneiden matkalaisten joukosta ja koetin kerätä voimia seuraavaa matkapäivää varten tällä kovin rauhallisella välietapilla.

            Lentokentän kahvion kammottava muzaki herättelin minut kevyestä horroksestani kuuden aikaan aamulla, ja muutamaan tuntia myöhemmin olinkin jo koneessa matkalla kohti Chicagoa, joka oli matkan viimeinen välietappi. Chicagossa aika kului joutuisasti lähinnä suurta terminaalia kierrellessä ja jälleen jenkkifutista tiiraillessa. Olin astunut askeleen lähemmäs amerikkalaisuuden ydintä, jonka tiedostin katselemalla ympärilleni. Olin saapunut keskilänteen, jossa ihmiset alkoivat näyttää paljon aiempaa enemmän keskiluokkaisen amerikkalaisen stereotyypeiltä. 

            Koneen noustua Chicagosta allamme levittäytyi ensin loputtoman tuntuiset lähiöalueet, jonka alkeen alkoivat uskomattomasti ruutukaavoitetut maaseutualueet. Lumen peitossa olleet pellot näyttivät lähinnä hiekka-aavikolta, joka oli jättimäistä kynää ja viivotinta apuna käyttäen saatu muistuttamaan kouluvihkoa. Olin kuullut noista loputtomista, suorista teistä, mutta silti näky jaksoi kiehtoa ja hämmästyttää.

            Lopulta laskeuduimme nenäliinan kokoiselle lentokentälle keskelle ei mitään. 38 tuntia, seitsemän lentokenttää ja viisi lentoa myöhemmin olin vihdoin perillä Cedar Fallsissa, ja matka oli valmis alkamaan. 

           En ollut varma mitä odottaa keväältä. Tiesin että tulisin kokemaan paljon uusia asioita, ja saaman paljon muistoja, mitkä kenties olivatkin tämän matkan päätarkoitus. Nähdä hiukan maailmaa ja saada perspektiiviä asioihin. Tahdoin myös tutustua tämän maan ihmisiin ja kokea miltä tuntui asua tässä mahtipontisessa valtiossa, joka oli antanut meille niin paljon - ainakin meille kirjallisuuden ja musiikin ystäville. 

Heaven is Whenever

Osa 1. We Can Get Together

            Hän pudisti päätään. ”En ikinä uskonut, että eläisin kolmekymppiseksi. En tiedä miksi, mutta en vain tosiaankaan uskonut siihen.

            Minä hymyilin. ”Minä en muista, uskoinko vai en – en koskaan pahemmin miettinyt asiaa.”

            ”No”, hän sanoi, ”toivon todellakin etten koskaan täytä neljääkymmentä – en tietäisi, mitä tekisin itseni kanssa.”

            ”Saatat täyttääkin”, sanoin. ”Me olemme ylittäneet huipun. Kyyti muuttuu tämän jälkeen aika ikäväksi.”

- Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja -

Selvittyäni hengissä Szigetistä, alkoi kesä olla ohitse. Olin viettänyt villin ja vauhdikkaan kesän etsien jotakin mistä en ollut varma oliko sellaista olemassakaan. En itseasiassa tarkkaan ottaen tiennyt mitä etsin. Valaistumista? Rakkautta? Vapautta? Jotain muuta, mitä? Eikä minulla ollut tarkkaa tietoa siitäkään tunnistaisinko sen löytäessäni, saati että mitä tekisin sen jälkeen kun olisin löytänyt tuon jonkin. Ehkä tärkeämpää oli kuitenkin pysyä edelleen liikkeellä ja jatkaa etsimistä. Pysyä mukavuusalueen ulkopuolella ja taistella ikuisesti vastaan. Kulkea eteenpäin omilla ehdoillaan. 

            Loppukesä sujui mukavasti opintomatkalla Berliiniin, jossa tuli koettua sopivassa suhteessa baareja, kirkkoja, museoita ja yökerhoja. Opintomatka todellakin. En ollut aiemmin osannut täysin suhtautua ihmisiin jotka menettävät kaiken kontrollinsa vähäisistäkin määristä absinttia. Kuitenkin, sen jälkeen kun itse huomaa heräävänsä absintilla vauhditetun baari-illan jälkeen väärältä puolelta Berliiniä ja väärästä motellista, saattaa mieleen juolahtaa epäilys, että puhuttaessa Vihreän keijun vaaroista, saattaa siinä jotain perääkin olla.

Berliinin taivaan alla

            Yhtä kaikki, Berliini sujui suuremmitta kommelluksitta ja hauskaakin oli enimmän osan ajasta. Kuten oli myös Berliiniä edeltänyt Tallinnan matka hyvien ystävien kera. Palatessani syyskuun alussa Jyväskylän residenssiini, Villa Stenkkaan, huomasin kesästä jääneen taskuihin kolme pulloa Jamesonia, kolme toppaa röökiä ja pari laatikkoa olutta. 

Rocktähti ja blondipimut

            Jäi kesästä tietysti myös mieletön kasa muistoja. Paljon hyviä kokemuksia ja jonkin verran niitä huonompiakin. Olin ollut maailman huipulla ja henkisesti täysin pohjalla. Olin matkustanut, riehunut, huutanut, nauranut, itkenyt, hengittänyt musiikkia, vetänyt keuhkoihini liikaa tupakkaa ja höpöheinää, epäonnistunut maksani tuhoamisessa, tavannut uusia tuttavuuksia, palellut, kastunut, hikoillut, kuivunut... elänyt. 

            Kiitokset niistä hetkistä kuuluu ennen kaikkea ihmisille jotka jakoivat nämä kokemukset kanssani. Kaikille tasapuolisesti, mutta ennen kaikkea uskollisille festarikuvaajilleni Williamille ja Jackie Paperille, Unkarin vahvistuksille Tórsztille ja Sergio ”Z” Kappasille, Vukille ja bändiläisille upeasta Euroopan kiertueesta kaikista pikkuongelmista huolimatta. Sekä tietysti ainutlaatuiselle Garth ”the Butcher” Butcherille. 

Oswald Sax, The Death Hawks

            Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan, ja jopa erikoiskirjeenvaihtaja Callahanin täytyi palata takaisin päätoimeensa, mikä tarkoitti lähinnä yliopistolla lorvimista ja maailman vihaamista. Tätä en ehtinyt kuitenkaan kauaa harrastella, kun 18 syyskuuta kolahti sähköpostiini kirje, missä ilmoitettiin allekirjoittaneen päässeen varasijalta kevätlukukaudeksi Pohjois-Iowan yliopistoon. Otin paikan tietysti vastaan. Tällaisia mahdollisuuksia kun ei allekirjoittaneelle ole turhan usein tarjottu. Tämä tietysti aiheutti pientä kiirusta tavanomaiseen lorvailuuni, kun piti hoitaa noin miljoona eri asiaa ennen vaihtoon lähtöä, ja raapia jostain kasaan mahdollisimman paljon opintopisteitä, jos nimittäin kävisi niin etten niitä syystä tai toisesta onnistuisikaan saamaan riittävästi jenkeissä ollessani. 

            Tämänkin lisäksi syksy tuntui sujuvan erittäin mukavasti. Lokakuussa pääsin jopa Death Hawksin mukaan keikkamatkalle Suomen Turkuun. Toki olisi pitänyt arvata että reippaat ja lahjakkaat laulajanrentut laittaisivat allekirjoittaneen tietysti kuskiksi. No, myönnettäköön, että mukava ilta Turun Klubilla hyvän musiikin ja Jaloviinan merkeissä oli erittäin käypä korvaus vaivoistani.

Osa 2. Heaven is Whenever 

 

”Jumalat, oi jumalani! Kuinka surullinen onkaan maa iltahämärissä! Miten salaperäisinä leijuvat sumut soitten yllä! Ken on harhaillut niissä sumuissa, ken on paljon kärsinyt ennen kuolemaansa, ken on lentänyt kerran yli tämän maan kantaen liian raskasta taakkaa, hän sen tietää. Uupunut sen tietää. Ja surutta hän jättää maan sumut, sen suot ja joet, hän antautuu kevein sydämin kuoleman käsiin tietäen, että vain se tuo rauhan.”

- Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan - 

Itse onnistuin välttämään tämäntyyppisen ratkaisumallin

            Parempaa oli kuitenkin luvassa, sillä marraskuussa matkasin Helsinkiin katsomaan ehkä suurinta idoliani. Craig Finn oli tulossa Suomeen. Mies jonka musiikin tahdissa olin edelliset vuodet iloinnut, parantanut sydänsurujani, juonut itseni humalaan, hoitanut krapulaani, hakenut lohtua, hakenut voimaa ja ymmärtänyt ettei tarvitse olla täydellinen saavuttaakseen täydellisyyttä tai hyväksyntää. Riitti että oli oma itsensä. 

            Craig Finn saapui Helsinkiin kahden muun yhdysvaltalaisen laulaja- lauluntekijän kanssa – Patterson Hoodin ja Will Johnsonin. Kolmikko istui vierekkäin lavalla, soittaen vuorotellen omia laulujaan. Me puolestamme seisoimme eturivissä; allekirjoittanut, Garth Butcher, William sekä Johannes. Ajattelin etukäteen, että jos olisin niin onnekas että keikan jälkeen kohtaisin Craig Finnin baarin puolella, olisi yksi asia minkä tahtoisin hänelle sanoa. 

            Keikka oli kaikinpuolin loistava, muusikoiden soittaessa yli kahden tunnin setin. On kuitenkin vaikea kuvailla objektiivisesti sitä miltä tuntuu nähdä suurin idolinsa ensimmäistä kertaa livenä. Vielä vaikeampaa on kuvailla sitä kun suurin idoli osoittaa sinua kesken keikan ja kysyy nimeäsi. On vaikea kuvailla sitä, miltä tuntuu kun kun mr. Finn kertoo matkustaneensa toiselle puolelle maapalloa keikalle, jonka eturivissä seisoo kaveri jolla on tämän bändin t-paita, ja sen päällä tämän edellisen bändin huppari. Mr. Finn jatkaa kertoen kuinka me kaikki olisimme tänäkin iltana jäädä kotiin selaamaan Facebookia, mutta sen sijaan me olemme päättäneet lähteä keikalle kuuntelemaan musiikkia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikkein vaikeinta on ehkä kuvailla sitä, että keikan jälkeen sen sijaan että sinä etsisit suurimman idolisi käsiisi, hän etsii sinut ja tulee ottamaan teistä yhteiskuvan. 

Patterson Hood ja Craig Finn

            Juttelimme mr. Finnin kanssa viitisen minuuttia niitä näitä. Kerroin hänelle lähteväni tammikuussa vaihtoon Yhdysvaltoihin, ja että olisi mukavaa nähdä The Hold Steady joskus keikalla. Craig Finn antoi minulle tässä vaiheessa henkilökohtaisen sähköpostiosoitteensa sanoen, että olisi hienoa nähdä minut heidän keikallaan, ja käski ilmoittamaan jos joskus olisin tulossa heitä katsomaan. En oikein keksi miten tuo ilta olisi voinut muuttua mitenkään paremmaksi. Ehkä istumalla muutaman tuopin verran Craig Finnin kanssa saman pöydän ääressä, mutta valitettavasti muusikot jatkoivat seuraavana aamuna jo kuudelta aamulla kohti Lontoota. Kuitenkin, asia jonka tahdoin hänen tietävän oli se, että viimeisen kolmen vuoden aikana jotka eivät ole olleet henkisesti kovinkaan helppoja, hänen musiikkinsa oli auttanut minua todella paljon. Tahdoin kiittää häntä siitä, ja kiitinkin.

Huikean blogistinuran jälkeen Garth Butcher kokeili taitojaan musiikin puolella

            Niihin aikoihin, keskellä masentavaa marraskuuta tapahtui jotain muutakin mullistavaa, ja loistavan kesän jälkeen olin onnistunut viettämään kenties vielä loistavamman syksyn, vailla suunnitelmaa kuinka sen tekisin. Ehkä kaikki johtui siitä, että olin vihdoin osannut päästää irti menneestä. Lopettamalla etsimisen, uskon vihdoin löytäneeni sen mitä olin tiedostomattani koko ajan etsinyt. En ollut enää katkera ja vihainen, vaan vastoin kaikkia odotuksia onnellinen. 

Taivas todella on missä ja milloin vaan, mutta sinne ei kuitenkaan ole kovin helppoa päästä. Eikä erikoistoimittaja Callahankaan odota elävänsä elämäänsä onnellisena loppuun asti, sillä – kuten eräs suuri mies on sanonut – kukaan ei elä elämäänsä sillä tavoin. Mutta uskon että elämässäni tulee olemaan onnea, ja se on varma että tulen elämään.

            Hurja vuosi 2012 jonka voin rehellisesti sanoen muuttaneeni elämääni melko suuresti oli kuitenkin päättymässä, ja tammikuun alussa hyppäisin lentokoneeseen ja suuntaisin kohti Cedar Fallsin kaupunkia Iowassa. 

Constructive Summer oli siis päättynyt näihin kuviin ja tunnelmiin, ja voi pojat minkälainen kesä siitä rakennettiinkaan. Seuraavaksi erikoiskirjeenvaihtaja Callahan tulee pitämään blogia vaihtovuodestaan Yhdysvalloissa tällä samalla paikalla. Kiitoksia tuhannesti lukijoille, pysykää kanavalla.