lauantai 1. syyskuuta 2012

Sziget – tää on nyt ihan oikeasti viimeinen, osa 4

Päivä 5: Pakomatka, hierontaa ja hierontaa*

Oli sunnuntai. Oli viimeinen päivä. Oli aurinko, oli lämpö, oli Budapest. Oli järkytys, jonka aiheutin pojille tuntia ennen festarialueelle siirtymistä. Ilmoitin, että en lähtisi mukaan.

Tältä paheelta olen sentään välttynyt.
Olin jo jonkin aikaa kaivannut rauhallisempaa päivää. Aikaisempaa nukkumaanmenoa, vähemmän Dreheriä. Enemmän musiikkia, luminarium-seikkailua ja shakkia, vähemmän päihteitä ja pahoinvointia. Pitkälti tämä johtui siitä, että ruumiini ei vain kyennyt nukkumaan sisältäessään enemmän kuin tuopillisen olutta. Ei sillä, että katsoisin Big Brotheria, mutta tunsin olevani kilpailija horror-BB:ssä helvetistä, jossa nukkuminen on kielletty ja jossa jatkuva nestehukka, asteittainen kuulon menetys ja varoittamatta iskevät ripulit ovat tosiasioita.

Siksi päätin aloittaa päivän kunnon detoxilla: menisin Széchenyi-kylpylään. Siinä, missä Benjamin ilmeisesti vihaa kaikkea veteen etäisesti liittyvääkään, paitsi alkoholijuomia, joiden on ainakin jossain määrin pakko sisältää vettä makupoliittisista syistä, minä taas rakastan vettä; kylpylöitä, uimista ja vedessä läträämistä ylipäätään. Olkoonkin, että kroolaan kuin kolmijalkainen mastiffi.

Joka tapauksessa, sain melkoisesti verbaalista flakkia päätöksestäni etenkin Tórsztin osalta, eikä Benjaminkaan iloiselta näyttänyt. Minä sen sijaan huokaisin helpotuksesta astuessani metrolinjan numero 1 pysäkille Oktogonilla.

Kylpylän sisäpihaa.
Széchenyi-fürdő. Koillisessa, suuren kaupunginpuiston laidalla sijaitseva kylpylä on se toinen niistä Budapestin kuuluisista kylpylöistä. Toinen on Gellert Budan puolella, mutta jostain syystä se ei ole koskaan tuntunut yhtä miellyttävältä kuin Széchenyi. Ehkä se johtui paikan komeista ulkoaltaista, ehkä vain siitä, että täällä osasin jo liikkua vähän paremmin kuin Gellertissä, jossa kävin ensimmäisellä Budapestin-reissullani ummikkona.

Joka tapauksessa valmistauduin täydelliseen nautintoon. Ja sitä herkkua tulikin sitten nautittua. Ulkoaltaat, sisäaltaat, porealtaat, kuumat, kylmät, suolaiset altaat, infrapuna, väri-, tuoksu-, höyry-, turkkilaiset ja perinteiset saunat. Uuh. En saanut hedonismista kyllikseni, vaan buukkasin itselleni tunnin session residentin thaihierojan käsittelyyn.

Äijät mätsäävät.
Se johtui osittain pienestä huijauksesta. Hierontaa nimittäin tuli minulle 38-asteisen rikkivesialtaan ja aromisaunan välisellä käytävällä markkinoimaan ns. tiukkaan pakattu tummatukka, joka oli myös hyvin varusteltu. Enkä puhu nyt sotatarvikkeista.

"I could book you an appointment...", hunajainen ääni lirkutteli alastomaan, housut nilkoissa yllätettyyn korvaani.
"No mikä jottei", petollinen suuni vastasi ennen kuin aivoni ehtivät suorittaa puolustuksellisia vastatoimenpiteitä.

Niin tummatukka johdatti minut toimistoon, jossa hoikka, pitkä, vaaleatukkainen unkaritar istuskeli ja otti ajanvaraukset vastaan. Ahaa, tummatukka ei siis ollutkaan hierojatar, mutta tämä blondiinikin vaikutti hyvin, hyvin mukavalta... Hieronta-aikani alkaisi tunnin päästä. Maltoin tuskin odottaa.

Leijailin paikalle Shakespearen sonettien pyöriessä päässäni. Kävelin portaat ylös massage parloriin ja heilautin ujon vilkutuksen vaaleaverikölle, joka istui pöytänsä ääressä aavistuksen tylsistyneen näköisenä László Garaczin kirjaa lehteillen. Hän nosti katseensa ja hymyili tervehdykselleni iloisesti. Katseidemme kohdatessa tunsin sähkön värisevän ilmassa. Antauduimme juttusille kylpijöiden loiskinnan kantautuessa jostain kaukaa, unkarinkerttusten visertäessä ikkunasta näkyvässä salaisessa talvipuutarhassa, ja eteeristen öljyjen suloisten tuoksujen hemmotellessa sieraintemme nystyröitä...

Kävi ilmi, että neitonen olikin ainoastaan sihteerikkö, ja hänen tehtävänsä oli varata ajat varsinaiselle hierojalle. Ja tuo varsinainen hieroja purjehti samalla hetkellä sisään sivuovesta – leveästä, leveästä sivuovesta. Miltei yhtä leveä kuin tuo autotalliluokan sisäänkäynti oli varsinainen hierojani, 50+ thai-matami, joka oli unohtanut hymynsä yöpöydän laatikkoon pakatessaan matkatavaroita lähtiessään häthätää suorittamaan tilapäiseksi tarkoitettua, ikuiseksi venähtänyttä hierontapalvelusta 90-luvun alun Unkariin.

Matkanvälittäjä oli luvannut hänelle saman, mitä kohdemaassa kommunismin raunioille muodostettu hallitus oli luvannut kansalaisilleen: vaurautta ja tilaisuuksia. Syyn hymyillä aidosti.

Kolmen vuoden kuluttua saapumisestaan hän oli oppinut kieltä sen verran, että saattoi lukea sanomalehteä. Lehdessä oli juttu hänen elämästään: valtionvelkaa ja menetettyjä tilaisuuksia. Yöpöydän laatikko jossain kaukana tuli hänen mieleensä, mutta hän ei enää muistanut, mitä oli sinne jättänyt. Jotakin tärkeää se kai oli.

Hymynsä hän oli eräänä päivänä korvannut Blaha Lujza térin Käytettyjen kasvojen kirpputorilta tingatulla, lievästi pintaviallisella ilmeellä, jonka emali oli halkeillut ja ruoste valtasi päivä päivältä enemmän alaa halkeamien välistä. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen tähän hankintaansa, mutta sen vaihtaminen tuntui hänestä juuri ja juuri niin vaivalloiselta toimenpiteeltä, että sieti sitä päivän kerrallaan. Ehkä siihen tottuisi... Mutta enhän toki ollut ottanut hierontaa pinnallisten ulkonäköseikkojen takia.

Garth valaistuu.
Thai-rouva teki työnsä erittäin hyvin. Puunmakuisen ohjelmointityöni kivettämät lihakset aukesivat ja lämpenivät. Rusahtelevat niveleni pääsivät viimein paineistaan. Tukirankani nikamat muuttuivat yhteenhitsautuneesta kaapelikimpusta miellyttävän irtonaisiksi kananuggeteiksi selkänahkani alla, ja se tuntui hyvältä.

En ole tosin mikään ekspertti arvioimaan työn laatua, sillä tämä oli ensimmäinen kertani thailaisessa hieromossa koko maallisen kärsimystaipaleeni aikana. Tietäkäätten myös, että ei, en ottanut ns. happy endingiä, ja se tuskin kuului ohjelmistoonkaan tämän kokoisessa ja maineisessa kylpylässä. Senkin limapervot. Te senkin vastenmieliset limapervot.

Hieromisen rentouttamana ryömin kämpille tunteroisen unille ennen vihoviimeistä festariponnistusta.

Ozoran drugfest, jatkohierontaa, killeri valoshow

Tämä mies ei selityksiä kaipaa.*
Se, miksi pätkäisin tämän viimeisen blogimerkinnän Szigetistä kahteen osaan, johtuu muuten yksinkertaisesti siitä, että en osaa pitää näitä raapustuksia lyhyenä!

Varmaankin, koska painetun lehdistön rajalliset merkkimäärät tai novelleja kirjoittaessani harrastamani tiukka itsesensuuri eivät kerrankin ole ahdistamassa, olen tuntemattomalla maaperällä.

Alitajuntani haluaa kai suoltaa tätä shittiä internetin paperiarkeille mahdollisimman paljon pelätessään, että tämä onnellinen tilanne päättyy syystä tai toisesta.

Kilometrien pituiset blogipäivitykset lienevät kuitenkin lukijalle raskaita. Siksipä olen yrittänyt helpottaa taakkaa jakamalla tämän liirumlaarumin näinkin lyhyisiin osiin.


Ai niin, se edellisen osan huuruinen Corto Maltese -fantasia pohjautuu väljästi albumiin O-mollikonsertto harpulle ja nitroglyseriinille. Mikäli et ole tutustunut, tutustu ihmeessä.

Majoitustyyliä jostain keskeltä Óbudaa.
Joka tapauksessa, sain roudattua itseni Óbudan saarelle seiskan maissa illalla. Alue näytti näin viimeisenä päivänä surullisen tyhjältä. En heti soittanut poijiille, vaan harrastin luovaa tuliaisshoppailua ja korttien postitusta ennen kuin imeytyisin jälleen kerran paheiden ja vaarallisten substanssien säälimättömään rulettiin.

Yhytin jätkät jostain maailmanlavan paikkeilta balkanhumppaa katsomasta.

Olin hetken miettinyt saavani palautetta porukanrikkojana ja ystävieni hylkääjänä, mutta sain yllättyä: Tórszti kehui kylpylätempaustani päällikön ratkaisuksi ja freesin joogamiehen tempuksi. Hän halusi ehdottomasti lähteä kanssani Goalle etsimään itseään, jos haluaisin joskus toteuttaa vastaavan tempun. Olin tästä hyvilläni. Myös Sergio ja Benjamin näyttivät olevan sangen iloisella päällä, mikä saattoi johtua heidän riemastuttavasta humalatilastaan. Niin tai näin, päätimme juhlia kohtaamistamme milläs muulla kuin thai-hieronnalla, jota maailmanlavan välittömässä läheisyydessä sijainneessa hippiteltassa annosteltiin.

Hieronta meni juuri niin kuin Callahan sen kulun päivityksessään kuvaili, siispä en toista sitä tässä. Sanottakoon vain, että Benjaminin kurjan 20-minuuttisen otin itse massiivisen puolen tunnin täyshoidon, koska olen porvari kusipää. Sergio oli sillä välin yhyttänyt ystävänsä Gáborin.
"Hei, Sergio. Mitä Michael Jackson tekee lastentarhan ruokalassa?"
"No, mitä?"
"Etsii jotain pientä suuhunpantavaa."

Gábor oli huuliveikkoja. Matkalla kohti Killersiä ja päälavaa, hän kertoi mielenkiintoisen tapauksen: jo viitisentoista vuotta yhtä aikaa Szigetin kanssa on järjestetty pikkukylä Ozorassa samannimiset psykedeeliset transsibileet, joissa viina ei virtaa, vaan aineet ovat jotain vallan muuta. Järjestäjät olivat uutisten mukaan järjestelmällisesti lahjoneet kylän virkamiehistöä ja poliisikuntaa, jotta bileiden pitäjät saavat tiettyjä erivapauksia järjestelyjen suhteen.

Tänä vuonna systeemi oli kuitenkin pettänyt jossain kohtaa, ja alueelta oli paljastunut massiivinen, satojen metrien "huumekatu", jossa kaupattiin vaunu- ja telttalasteittain eriasteisia psykedeelejä, essoja sun muita mömmöjä hyvinkin avoimesti. Paikalliset poliisit ovat saaneet hieman runtua tapauksen tultua ilmi.

Tappajien laaserit. Teurastaja tykkää.*
Meitä elähdytti kuitenkin essojen sijaan The Killers. Paitsi milteipä viikonlopun parasta musiikkia, bändi tarjoili myös aivan killerin valoshown. Plussaa oli myös tämä: Killersiä ei miksannut vanha ystävämme bemariamis, joka oli pilannut Vaccinesin lisäksi päivien kuluessa pari muutakin päälavan keikkaa. Saundit olivat kerrankin, kerrankin, erittäin hyvässä balanssissa.
Koskapa valoshow oli niin hieno, laitan tähän toisenkin kuvan siinä toivossa, että jotakin tunnelmista välittyisi lukijallekin. No, tuskinpa välittyy. Sama juttu, kun ottaa kuvia vuorenrinteistä ja kotona huomaa niiden olevan juuri niitä mitäänsanomattomia, hiton tylsiä albumintäytteitä. Tai kun näkee jonkin sikahyvän unen ja sitten koittaa tavoittaa sen saman tunteen päivällä unta muistellessaan. (Tai, luojan tai muun korkeamman olennon tähden, alkaa sönköttää muille "kiinnostavista" unistaan.)

Konfettisade.*

Chilliä haahuilua, lángos sajtos-tejfölös

The Killers oli hyvä päätepiste illalle. Kyllähän me raakuimme katsomassa mm. erinomaisesti nimetyn Karen Carroll & Mississippi Grave Diggersin syvää, hyvää bluesia. Ja haahuilimme mitä moninaisimmissa niemissä ja notkelmissa iltamenoa ihmetellen.

Mutta Killersin rytinät olivat vain sellainen kliimaksi, että varsinaiset festarit oli nyt nähty. Olo oli ilmava ja vapautunut. Ei siksi, että olisi ollut helpotus, että koko reissu olisi pian ohi. Vaan siksi, että Szigetin positiivinen ilmapiiri ja hienot bändit olivat vähitellen jättäneet jälkensä sisuskaluihini, sulattaneet turhat epäluulot ja varoavaisuuden ja saaneet ajettua tiehensä harmaan, murjottavan suomalaismentaliteettini, toivottavasti lopullisesti. Oli kevyt olla.

Tapahtuman lähestyvä loppu olisi voinut harmittaa, mutta tällä hetkellä minulla oli vain loistava fiilis kaikesta näkemästäni ja kokemastani, ja mikä parasta, meidän ei tarvitsisi lähteä maasta pää kolmantena jalkana vielä seuraavana päivänä, vaan jäljellä olisi pari leppoistelupäivää helteisessä Budapestin keskustassa.

En ollut päässyt vielä kokemaan ihka aitoa lángosta juustolla ja kermaviilillä, joten tilasin sen viimeisillä leikkirahakortiltani löytyvillä forinteilla. Ja kyllä kannatti! Lihoin varmaan kolme kiloa kolmensadan gramman langoksesta, niin tuhtia tavaraa se oli.

Kiviuunipizzamestassa tehtiin langoksiakin.*

6. Päivä: Lopun lätinät

Chillailupäivä festarien jälkeen oli miltei suosikkini koko reissusta.

Pottu nokkiin... taidattekin olla pelimiehiä.*
Erä noppaa Moskva tér Bistrossa, tuhti pizza ja kiertoajelu Budan korkeiden rinteiden näköalapaikalle, courtesy of Sergio Kappas, loistava päivä.

Bussissa, rahvaan joukossa.*
Pidän yleensäkin matkan tai muun touhuilun jälkeisestä kiireettömästä rentoutumisesta. Eikä tekemisen tarvi olla mitään kummallista. Vähän noppaa, vähän tietokonepelejä. Hyvä kirja, tai paskakin. Auringonottoa. Kahvia. Ohi kulkevien ihmisten katselua. Pilvien tuijottelua. Makoilua pihalla tähtitaivaan alla.

Maailman huipulla.*

Mutta parhaimmillaan se on silloin, kun on tehnyt jotakin todella intensiivistä ennen rauhoittumista, kun on todella elänyt.

Mutta kuinka 11 kiloa liian painavan ja helevetin kömpelön matkalaukun kylmän sodan ajoilta saa kunnialla Budapestista Ouluun? Miten maittaa uni Helsinki-Vantaan terminaalin nahkapenkeillä aamukahdeksan lentoa odotellessa? Maistuivatko työt herra Butcherille kesän päätösreissun jälkeen?

Näihin kaikkiin kerron vastaukset jo tässä: Huonosti, huonosti ja huonosti. Sziget on ohi... seuraavaa reissua odotellessa!