Sziget – ihan finaalissa, osa 3

Päivä 4: Šamppanja-aamiainen, Pöllöemon paluu, vahinko tapahtuu

Minun on ensi alkuun liitettävä tähän video, joka virittää sinut oikeaan tunnelmaan. Video on pakko katsoa ennen päivityksen lukemista: olen piilottanut blogin lähdekoodiin Jerusalem-viruksen, joka on jo aktivoitunut tätä lukiessasi. Käyttöjärjestelmästäsi riippuen se formatoi kovalevyltäsi C-osion tai ajaa komennon rm -rf root-hakemistossa, mikäli suljet tämän ikkunan / selaimen / luet tekstiä yhtään pidemmälle katsomatta alla olevaa videota. Sinua on varoitettu.

No niin. Oletko virittynyt? Hyvä. En minäkään.

Piru. Se tai paska terminaattori.

Jossain vaiheessa huuruista seikkailuamme aloin kuvitella – ei, olin varma siitä että olimme KISSin neljä caballeroa. Vailla maskeja, sillä olimme undercover-tehtävissä, valmiina vapauttamaan sympaattinen pikku itäblokin maa kommunismin ikeen alta. Tórszti tatuointeineen ja pirunsilmineen oli itseoikeutetusti demoni Simmons, Benjamin puolestaan Space Ace Frehley, sillä he molemmat tunnetusti uskovat ufoihin ja salaliittoteorioihin.

Itse olisin kovasti halunnut olla tähtisilmineni Starchild Stanley, mutta on surullinen tosiasia, etten vain ole tarpeeksi cool. Siispä se rooli valahtaa kylmänviileälle Sergiolle. Katsotaanpas, keitä jää jäljelle... Kettua ja Ankh-naamaa ei lasketa, ne on feikkejä ja rahastusta. Näin ollen jäljelle jää Peter Criss. Saan tyytyä olemaan se hiton kämäinen kissa.

Oli kait minulla jotain oikeaa kerrottavaakin, mutta se unohtui. Olin vähintäänkin sekavissa tunnelmissa viimeaikaisen epäsäännöllisen elämän ja kurjaakin kurjempien yöunien ansiosta. Olin nukkunut edellisyön lähinnä kuin zombie. Zombiet ovat epäkuolleita, eivätkä ne näin ollen nuku laisinkaan.

Muistoja eiliseltä.

Niinpä, kun budapestintuntija Sergio ohjasi meidät aamiaiselle Oktogonin lähistöllä sijaitsevaan Kiadó Kocsmaan, tunnustin välittömästi pelin olevan jo menetetty: tilasin aamiais/lounaaksi friteerattua juustoa ja šamppanjaa.

(Viereinen kuva on muuten edellispäivältä, eli perjantai-illalta. Halusin pallotyttöset jo edellispäivitykseen, mutta yökolmelta silmät ristissä sitten unohdin heidät sinne asettaa.
Sama koskee taideteosta nimeltä "Paska terminaattori", jonka sain kuitenkin hirvittävän aasinsillan kautta mitenkuten soviteltua tämän tekstin millään tavalla mihinkään liittymättömään alkuun. Valtakunnassa siis kaikki hyvin.)

Lepotuokio.

Koin tuhdin epäaamiaisen myötä olevani elämäni vireessä, kun taas journalistiystäväni näytti potevan weltangstia koko jengin edestä. Sääliksi kävi. Mietin, miten voisin parantaa Benjaminin mielentilaa, mutta morkkis on morkkis, siinä eivät taikatemput auta, eivätkä varsinkaan tylsät, läpijauhetut jorinani.

Sitä vastoin juttutuokio mukavan naisihmisen kanssa on havaittu ihmelääkkeeksi, joka parantaa vaivan kuin vaivan. Valitettavasti sellaista ei tähän hätään ollut saatavilla, joten ystäväni pitäisi vain kestää iltaan asti, jolloin hän kenties tapaisi mystillisen Annan, johon tämä oli ottanut lähikontaktia Zen Cafessa pari päivää takaperin, salassa meiltä kaikilta!

Jätimme Kiadó Kocsman taaksemme ja suuntasimme Instantiin.

Matkalla Instantiin.*

Mikäli tutkii oheista kuvaa mikroskoopilla tai vaikka klikkaa sen isommaksi hiiren vasemmalla napilla, huomaa lanteille rokkihenkisesti sitomani arafat-huivin. Tämä tyylikeino johtui muun muassa siitä, että olen ehta rokkari. Eniten se johtui kuitenkin siitä, että olin Kiadó Kocsmassa onnistunut herra Beanin tavoin roiskimaan käsienpesuvedet juuri siten, että näytti, että olisin kussut housuihini. Huivi naamioi pahimmat roiskeet.

Parempaa oli kuitenkin luvassa.

Instantin pöllöemo.

Instantin sisustus on friikki. Varmaan omiaan krapulasta kärsivälle, varjoaankin sillä hetkellä säikkyneelle Benjaminille. Tunnistin seinällä riippuvan nainen/pöllö/hirviömonsterin samaksi tyypiksi, joka oli vieraillut levottomassa unessani torstaiyönä. Iskimme toisillemme silmää ja lupasimme tavata ensi vuonna vessassa.

Koska edes Instantin kuohuvina virtaavat olutputoukset, halvat tupakat ja lähimmäisenrakkautta huokuva tarjoilijakunta eivät virkistäneet Benjaminin myrtynyttä mieltä, emme voineet kuin kohautella olkapäitämme. Olimme yrittäneet kaikkemme. Päätimme siis lähteä kohti metroa ja vanhaa kunnon Óbudaa. Ehkä se piristäisi.

Jossain rautatieaseman nurkilla tunsin kauniisti sanottuna suoleni elävän. Koska aikaisemmin gyroksesta riemastunut mahani oli tuntunut jo rauhoittuneen, laskin kaasua aavistuksen verran liian varomattomasti. Virhe. Jo raottaessani sulkijalihasta tunsin, että kaikki ei ole kohdallaan. Vain hämähäkkimiehen refleksit olisivat voineet pelastaa minut, kun tunsin jotain kosteaa ja lämmintä syöksähtävän kohti puuvillaboksereitani. Olin paskonut housuuni.

Pojat odottelivat wc-käyntini kuuliaisesti.*

Puolustuksekseni minun on kuitenkin sanottava, että ruumiini ulkopuolelle tavaraa pääsi korkeintaan sormustimellinen, ennen kuin sain lyötyä ns. pellit kiinni.

"Öhh, poijaat. Mun pitäis käydä tossa vessassa..."
"No, mitä, meinaako jo tulla housuun, öhö öhö!"
"Kun vaan tietäisit."

Seurasi karmea kujanjuoksu kohti mukavuuslaitosta. Matkaa itäisen rautatieaseman katakombeissa tuntui olevan kilometreittäin. Onneksi, onneksi kuljetin laukussani ulkofestarien vakiovarustetta, vahvaa muovipussia. Tänään sitä ei käytettäisi istuinalustana, vaan likapyykin containerina.

Vessakoppi. Tyhjensin vatsani, peseydyin miten taisin ja hengitin syvään. Nousin katutasolle kuin Feenix, uudistuneena miehenä.

Brittituristien horde vyöryy, likainen Tom Jones ja kelvoton Hendrix-tribuutti

Benjamin Callahan, tuo näppäimistönhakkaamisen Usain Bolt, on jälleen kaikessa hiljaisuudessa ehtinyt kunniakierrokselle päivityksineen, kun minä vasta tumpeloin viestikapulan kanssa. Olen blogimme Asafa Powell: ennen koitosta pidän hitonmoista melua ja vannon tekeväni tällä kertaa historiaa, mutta tiukan paikan tullen hyydyn. Powell on kaikkien aikojen tilastossa neljäntenä, juuri pronssimitalin ulottumattomissa. Siltä minustakin tuntuu, mitä kirjallisiin saavutuksiin tulee. Powell aikoi lukea sähköinsinööriksi ennen kuin aloitti urheilu-uransa. Minä en edes koskaan ehtinyt aloittaa urheilu-uraani.

Joka tapauksessa, herra B.C. on jo maalissa ja tähyilee virnistellen podiumin suuntaan, kun taas minä rämmin jossain vesiesteen nurkilla. Siksi minun on aivan turha luetella, miten:

Keikan tärkein kuvauskohde.

1. Two Door Cinema Club aiheutti yleisössä hyvän mielen vibraatioita lievästi kaihoisalla, pehmeän positiivisella, low-key-tunteiden musiikkiskaalallaan. Minusta taas tuntui siltä kuin olisin tullut dipatuksi kylpyyn, jonka vesi on enää lämmintä – ei vielä haaleaa tai kylmää, mutta ainoastaan sen verran lämmintä, että tietää kastautuneensa kymmenen minuuttia liian myöhään, ja että tästä vesi tulisi enää vain viilenemään.
        Tai siltä, kuin asuisin viitisen neliötä liian pienessä kämpässä, jossa sohva ja keittiön pöytä täyttävät tilan melkein kodikkaasti, mutta kuitenkin sen verran hermostuttavan ahtaasti, että niitä saa olla koko ajan siirtelemässä ja renklaamassa.

Langettakoon Benjamin ylleni voodoo-kirouksen, mutta minusta bändi edustaa jossain määrin vaikeasti määriteltävää hipsteriyttä. (Tai edusti ennen kuin siitä tuli iso nimi.) Tarpeeksi tunnetta ja humaaniutta, jotta yhtyettä voitaisiin pitää raikkaana ja rehellisenä ja myötäelää samalla itse näitä määritelmiä. Mutta ei liikaa, jotta vältettäisiin raskas totuuksiin meneminen ja masentava itsetutkiskelu. Ruotsinkielinen termi lagom on täydellinen sana kuvaamaan Two Door Cinema Clubia.

The Horde.

2. Brittituristien horde vyöryi kaikkialle ja kaikkialta tupaten tapaten täyteen ahdetulla alueella. Kaikista paras oli se punaniskaisista rasvamontussa viihtyvistä rugbypelaajista koostuva joukkio, josta huokui a) täydellinen tietämättömyys siitä, mitä yhtyettä he olivat luulleet tulleensa kuuntelemaan b) ilmiselvä halu pistää pystyyn tappelu (mielellään heikomman ja pitkätukkaisemman yleisön jäsenen kanssa). Ai miten niin ennakkoluuloinen minä?

3. Shane MacGowanin erittämät viskihuurut kyllästivät koko maailmanlavan edustan kolmensadan metrin säteellä ja päihdyttivät joka ikisen, joka sille radiukselle sattui, järkyttävään tuiteriin. Keikan kovimpia aplodeja eivät suinkaan saaneet Poguesin vetämät kappaleet ja MacGowanin Yarrrrr!-laulanta, vaan miehen sössötykset kappaleiden välillä, joiden tulkkaamiseen olisi tarvittu koko Google translaten sakki, säkkikaupalla mustaa magiaa ja kabbala-automaatti.

Tämän kuvan olette jo nähneet. Mutta se on välttämätön tarinan sujuvoittamiseksi.*

Jos muuten sattuisin tekemään elokuvan Corto Maltesesta Irlannin itsenäistymiskapinoissa 1916, kirjoittaisin siihen kohtauksen, jossa ihana Banshee O'Dannan johdattaa Corto Maltesen lempipubiinsa, sillä siellä paitsi juonitaan dynamiitti-iskuja englantilaisten panssariautoja vastaan, myös kuulee hyvää musiikkia.
        Etenkin irlantilaisleffateattereiden katsomoissa revettäisiin riemusta, kun huomattaisiin, että bändi leffassa onkin The Pogues ja silmälappupäistä merimieslaulajaa esittää Shane MacGowan. Seuraisi musiikillinen kohtaus, jossa reipas kansanlaulu/rock soisi ja tunnelma baarissa kohoaisi kattoon. (vrt. Titanic ja tanssiaiset kolmannen luokan anniskelutilassa.)
        Jossain vaiheessa piisiä sisään astuisi ystävineen aiemmin elokuvassa lyhyesti tavattu poliisimies, jota kaikki pitävät englantilaisten puolelle loikanneena verenpetturina, mutta joka todellisuudessa onkin vakooja, joka vaarantaa päivittäin henkensä irlantilaisten hyväksi sabotoidessaan poliisi-instituution toimintaa sisältä käsin. Baarin vapaustaistelijat eivät kuitenkaan voi tietää tätä ja tapahtumat eskaloituvat; poliisimiestä (olkoon hän Patrick) veljensä pidätyksestä ja teloituksesta syyttävä vapaustaistelija (vaikkapa O'Kildare) vetää Patrickia turpaan. Syntyy tappelu. Corto ja Banshee osallistuvat myös, kun sisään rynnii lisää poliiseja. Bändi soittaa hurmioituneella intensiteetillä.
        Nopeita leikkauksia bändiin ja heiluviin pamppuihin, lasinsiruja talloviin saappaisiin, keittiövälineillä poliisia huitovaan keittäjättäreen. Shane MacGowan on lyödä soittonurkkauksen edessä tappelevaa koppalakkia puolitäydellä viskipullollaan päähän, mutta katsoo sitten pulloa, murahtaa, ottaa lattialta tyhjän, ja lyö sillä. Musiikki jatkuu. (Jossain, keskellä rellestystä, voisi vilahtaa kapteeni Jack Sparrow intertekstuaalisuuden vuoksi).
        Kun tilanne alkaa näyttää jo todella pahalta, Banshee nappaa Cortoa kädestä kiinni ja johdattaa tämän salareittiä pitkin pakoon baarista. Huohottava pari saapuu hiljaiseen puutarhaan rapistuneiden talojen laitamilla. Täysikuu. Yrtit tuoksuvat. Corto huomaa veren Bansheen ohimolla. "Oletko kunnossa?" Banshee ei vastaa, kun Corto pitelee kättään hänen ohimollaan. Lähikuva Bansheen silmiin. Ja niillä silmillä tuntuu olevan jotain sanottavaa. "Kysyin, oletko kunn...", Corto ehtii aloittaa, kun Banshee vie oman kätensä Corton hiuksiin. Suutelevat kuun valossa.

Tuo ei muuten oikeasti ole Italian lippu, jota olisin käsitellyt fotarin hue-komennolla.

4. Kun toiset nauttivat musiikista, ja eräät nimeltä mainitsemattomat Benjaminit yrittivät tekstiviestitse sopia tapaavansa muuan Annan lavan edustalla "Under the teevee", minä hekumoin pääni sisällä kohtauksella olemattomasta Corto Maltese -elokuvasta, jossa voisin itse esittää vaatimattoman pikku pääosan. Saan kicksini asiaankuuluvista asioista.
        Joka tapauksessa. Ehdin myös egotripiltäni ajattelemaan nokkelia vertauksia Shane MacGowanin elämää nähneelle hahmolle, ja päädyin lopputulemaan: mies on Tom Jonesin likainen, paheessa uitettu doppelgänger. Huomaan nyt olleeni väärässä. Internetistä varastamani kuvat todistavat aukottomasti, kenen inkarnaatio Shane MacGowan todellisuudessa on:

Shane MacGowan

Sméagol / Klonkku

M.O.T.

Kun Benjamin viimein sai sovittua jonkin tapaamisentapaisen blues-lavan edustalle, olimme jo todistaneet erään arjen sankarin odysseian Poguesin backstagelle ja takaisin, turvamiesten saattelemana, sääri haavoilla ja oikeassa kämmenessä verta ryöppyävä, luuhun asti ulottuva repeämä. Älä koskaan kiipeä sellaisen metalliaidan yli, jossa ristikon metallisäikeet jatkuvat yläreunan yli teräviksi piikeiksi. Älä ainakaan täydessä jurrissa. Äläkä putoa toisella puolella odottavaan piikkipensaaseen. Tuo satunnainen festarivieras oli tehnyt juuri näin. Tuskin tekee toista kertaa.

Ne ilmeet.

5. Sonia and the Soulbreakers oli kunnon tuhti blues-mamma ja laatuakti. Sen sijaan Jimi Hendrix -memorial-bändi (josta jäi epäselväksi, onko Fekete Jenő bändin nimi, vai joku mukana vieraillut "tähti", vai kokonaan toinen bändi vai mikä lie) oli melkoisen paska esitys. Olisi odottanut, että esitys on joko viimeistä piirua myöten alkuperäistä mukaileva tulkinta tai sitten tarjoaisi täysin omalaatuisia sovituksia Hendrixin kappaleista.

No, eipä ollut kumpaakaan. Bändi soitti ihan kivasti ja laulaja olisi ollut keskinkertainen Oulun Torinrannan karaokeaitassakin. Jostain syystä brittituristit vyöryivät entistä suurempana laumana katsomaan tätä nimenomaista esitystä ja olivat aivan haltioissaan. Siis niissä roolipelihahmoissaan, fuckin' pervot. Musiikkimaku oli siis kohdillaan. Mutta toisaalta, mikä minä olen arvostelmaan, olimmepa mekin kuuntelemassa kyseistä aktia.

Mutta emme kauaa, sillä me muut poistuimme etäämmälle puistoon "neuvottelemaan" jättäen Annan ja Benjaminin katsomaan, miten A ja B sopivat yhteen. Kun palasimme, hylkimisreaktiota ei ollut tapahtunut. Tästä voimme päätellä, että elämä ei jäljittele veriryhmiä.

Paljon myöhemmin, juuri ennen kuin unen moukari rysähti alasimenraskasta väsymystilaani vasten, tunnustin olevani mielipuolisen raivokkaan kateellinen onnellinen ystäväni puolesta, sillä Anna oli nätti ja vaikutti mukavalta tytöltä.

Mutta miksi Garth Butcher jättää päivityksen tähän? Haluaako hän ainoastaan kilpailla peniksen pituudessa Benjamin Callahanin kanssa kirjoittaessaan ei kolmea, vaan peräti neljä päivitystä Szigetistä vastoin aiemmin sovittuja periaatteita? Vai onko taustalla maailmanlaajuinen Bilderberg-salaliitto? Lue vastaukset näihin mieltäkääntäviin kysymyksiin seuraavasta osasta, joka tulee ihan pian! Tähdellä merkityt kuvat by Tórsztí!

Viimeinen tango Szigetissä

4. päivä: kuilun pohjalla, viskillä marinoitu mies, ihana Anna, Hendrixiä ja höpöheinää

“Pystyin näkemään itseni Caracasissa ja Bogotássa ja Riossa, keplottelevani läpi maailman, jota en ollut koskaan nähnyt, mutta josta tiesin selviäväni, koska olin mestari.

Mutta se oli puhdasta masturbaatiota, koska syvällä sisimmässä halusin eniten vain puhtaan vuoteen ja valoisan huoneen ja jotain pysyvää, jota voisin kutsua omakseni, ainakin siihen asti kunnes kyllästyisin siihen. Mieleeni nousi hirveä epäilys siitä, että olin lopultakin ylittänyt huipun, ja pahinta siinä oli se, etten tuntenut oloani traagiseksi, vaan ainoastaan väsyneeksi, ja tietyllä tavalla mukavan välinpitämättömäksi.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Krapulapäivä *

            Jotain pysyvää. Se oli kaunis ajatus, mutta hyvin, hyvin kaukainen. Ja siihen asti, kun en pystynyt hankkimaan itselleni mitään pysyvää, en pystynyt kutsumaan mitään paikkaa kodikseni. Kotini oli täällä, tien päällä. Kotini oli keskellä festivaaleja, leirintäalueilla, hämyisissä baareissa. Kotini oli keikoilla, kotini oli maailmassa, ja tänä aamuna tunsin itseni kodittomaksi.

            Heräsin kammottavaan oloon. Edellisyö oli tuoreessa muistissa. Harva tunne on yhtä paha, kuin moraalinen krapula. Fyysinen krapula ei ole mitään sen rinnalla. Vaikka viettäisit kymmenen tuntia sikiöasennossa vessan kylmällä kaakelilattialla omassa oksennuksessasi kuset housuissa, jossain sisimmässäsi tiedät, että se olo menee ohitse. Joko paranet siitä, tai kuolet siihen, mutta lopulta se menee kuitenkin ohi.

*

            Moraalinen krapula sen sijaan – niin – kun se iskee, et voi koskaan olla täysin varma meneekö se milloinkaan ohitse, vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi sisällesi. Toisaalta, yksikään ihminen ei ole kuollut moraaliseen krapulaan. Yleensä kuolinsyyksi merkataan itsemurha.

            Seuraavat pari tuntia vietin houreisessa puoliunessa, säpsähtäen peloissani hereille epätasaisin väliajoin painajaismaisista näyistä, kunnes pystyin myöntämään itselleni, ettei nukkumisesta tulisi sinä aamuna enää yhtään mitään.

            Hoipertelin pystyyn, ja tunsin oloni sen verran hyväksi ettei minun ehkä sittenkään tarvitsisi viettää seuraavaa kymmentä tuntia vessan lattialla. Seurueemme muut jäsenet sen sijaan näyttivät olevan melko hyvässä kunnossa, suoritellen normaaleja aamurutiinejaan.

            Normaalilla tavalla päivä myös jatkui. Siirryimme kämpiltä lounastamaan, mutta jostain kumman syystä ruoka ei maistunut itselleni. Taistelin silti tieni läpi maukkaan kanasalaatin, josta olisi jonain toisena päivänä voinut nauttia huomattavasti enemmän. Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että moraalinen krapulani tuntui alkavan hiukan helpottaa. Ehkä minulla oli sittenkin vielä toivoa jäljellä. Houkan toivo edes, jos ei muuta.

Helppo olla cool kun ei ole krapulaa

            Harhailin koomaisena läpi päivän. Two Door Cinema Club oli jo Ruisrockissa ollut lupauksia herättävä, ja Szigetin päälavalla se kuulosti olevan erittäin tiukassa vedossa. Valitettavasti itse en ollut. Jossain vaiheessa iloinen seurueemme löysi alueelta myös frisbeen, mutta jotenkin urheilusuorituksetkaan eivät olleet päällimmäisenä mielessäni.

           

            Pitkän päivän iltanan oloni alkoi vähitellen osoittaa tasottumisen merkkejä, ja syytä olikin. The Pogues aloittaisi 21:30, ja kymmeneltä oli tarkoitus tavata ihana Anna. Ennen keikkaa kokeilin kehoni kestävyyttä tuopillisella Dreheriä, ja viimeistään siinä vaiheessa kun Pogues aloitti, tiesin että illan positiivisuus voisi sittenkin lyödä edellisyön negatiivisuuden ja kauhut.

Ilta kukkkulalla

            Ensin lavalle saapui bändi, ja yleisö osoitti suosiotaan. Sitten, kun kaikki oli valmista, lavalle saapui itse Shane MacGowan, saaden aikaan raivokkaan huudon yleisön joukossa. Kun MacGowan tarttui mikkiin ja puhui ensimmäistä kertaa, yleisö repesi nauramaan. Sanoista ei saanut mitään selvää. Olin osannut odottaa, että MacGowan saattaisi olla päissään, mutta vaikutti siltä, että MacGowan oli täydessä umpitunnelissa.

            Shane MacGowan. Tuo elävä legenda. Tuo lääketieteellinen ihme. Hänen ei pitäisi mitenkään olla enää hengissä, mutta siinä hän nyt oli, Szigetin lavalla, The Poguesin solistina. Oli ihmeellistä, miten hän muisti kaikkien laulujen sanat, sillä hetkittäin vaikutti siltä ettei MacGowan edes tiennyt missä oli.

Shane *

            Shane MacGowan. Niin viskillä marinoitu mies, että jos joku sytyttäisi hänet tuleen, hän varmaankin roihuaisi ainakin viikon. Yhdessä vaiheessa hänen tupakkansa sattui sammumaan, ja kun biisissä tuli säkeistöjen väli, hän yritti sytyttää sitä uudelleen huonolla menestyksellä. On selvää, että MacGowanin todellakin täytyy olla varovainen tulentekolaitteiden kanssa.

            Shane MacGowan. Kun kappale päättyi, MacGowan palasi jälleen savukkeensytytyspuuhiin. Tässä vaiheessa lavamangeri käveli paikalle, nappasi puoliksi poltetun, sammuneen savukkeen MacGowanin suusta, ja työnsi tilalle uuden, valmiiksi sytytetyn röökin.

            Shane MacGowan ja Pogues. Olen onnellinen että olen nähnyt heidät. Bändin pettämätöntä tyylitajua osoitti myös alkunauhana pyörinyt Straight to Hell, sekä loppunauhana kuultu Paint it Black.

Reissussa rähjääntyy

            Annaa en ollut onnistunut yhyttämään keikan aikana, koska meillä oli pientä epäselvyyttä, kuka meistä oli lavan oikealla, ja kuka vasemmalla puolella, ja oliko tämä siis yleisöstä vai lavalta päin katsottuna. Ehkä parempi näin. Onkin helpompi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

            Keikan jälkeen kuitenkin yhytimme toisemme, ja huomasin hänen olevan vielä kauniimpi kuin muistinkaan. Anna liittyi iloiseen seurueeseemme, joka siirtyi blueslavalle, missä Sonia & the Soulbreakers veivasi tiukkaa bluesia, kuten esimerkiksi Janis Joplinia.

Mitähän tästäkin tulee?

            Tässä vaiheessa iltaa kolme iloista rosvoa (Garth, Sergio ja Tórszti) päättivät jättää hienotunteisesti Callahanin ja Annan kahdestaan, ja poistuivat polttelemaan hiukan höpöheinää.

            Ja koska olen herrasmies, en tietenkään kerro tässä mitä seuraavaksi tapahtui, mutta sanottakoon sen verran, että vaikka kyseessä oli Szigetin viilein yö, sillä hetkellä minulla ei ollut kylmä. Ja mainittakoon myös, että Unkarin ja Suomen välimatka on kuulemma liian pitkä. Ja tehtäköön selväksi sekin, että olimme siis blueslavan lähistöllä, keskellä yleisöä, joten turha vetää liian hätäisiä johtopäätöksiä, senkin rietastelijat.

            Anna teki kuitenkin liian orjallisesti töitä, ja töitä hänellä oli seuraavanakin päivänä (kuka tekee sunnuntaina töitä paitsi papit, ja sekin on kutsumus). Hänen siis täytyi poistua, ja jättää minut kolmen, harvinaisen kujalla olevan iloisen rosvon seuraksi. Jos edellisen tunnin aikana olinkin jutellut Annan kanssa lähes taukoamatta, seuraava tunti menikin lähinnä hiljaisuuden vallitessa, ja Jimi Hendrix tribuuttibändiä katsellessa. Tyhjyyteen tuijottavista ystävistäni kun ei juuri juttuseuraksi ollut. Onneksi olut maistui jälleen, ja juuri tuolla hetkellä edellisyö tuntui vain kaukaiselta pahalta unelta. The Pogues, Shane MacGowan ja etenkin ihana Anna olivat pelastaneet katastrofaalisesti alkaneen päivän.

5. päivä: aktiviteetteja ja kokemuksia, paikallisruokia ja ruoanmetsästystä

Szigetissä on kaikkea, kuten hollantilaisia miesstrippareita *

            Edessä oli festareiden viimeinen päivä, ja jostain kumman syystä Sergio ja Tórszti tahtoivat kerrankin olla ajoissa festareilla. Onneksi edellinen yö oli ollut verrattain rauhallinen, niin että kerrankin ylösnousu onnistui melko jouhevasti. Olimme jossain vaiheessa yötä poistuneet suosiolla kotiin, havaittuamme ettei poikien jumi tuntunut helpottavan, ja itsenikin kannalta oli ehkä viisainta viettää yksi päivä lähes selvinpäin.

            Garthia ei kuitenkaan kiinnostanut olla ajoissa festareilla, vaan hän päätti lähteä kokemaan Budapestin hyväksi kehuttua kylpyläskeneä. Itsehän pidän kylpylöistä suunnilleen yhtä paljon kuin eläintarhoista ja hipstereistä, joten päätin jättää suosiolla tuon iloittelun väliin, ja suunnata Sergion ja Tórsztin kanssa Szigetiin.

Callahan kauhuissaan

            Koska olimme ajoissa alueella, päätimme tutkailla hiukan Szigetin aktiviteetteja, ja ensimmäiseksi ajauduimmekin Szigetin kuuluisaan maailmanpyörään. En ole koskaan ollut kovin innoissani korkeista paikoista, mutta en myöskään ole tiennyt omaavani kovinkaan pahaa korkean paikan kammoa. Kuitenkin, kauhu jota tunsin korimme alkaessa nousta kohti yläilmoja, tulikin itselleni täytenä yllätyksenä. Vaikka tiesin ettei koko hommassa ollut mitään pelättävää, kehoni ei suostunut ottamaan tällaista informaatiota vastaan ja teki täydellisen lukon. Huippua lähestyessämme minun oli suljettava silmäni, ja tiukasti kiinni ne myös pidin aina siihen asti kunnes aloimme jälleen laskeutua kohti maan kamaraa.

            Yllättäen, alkaessamme nousta uudelleen, koko kammo haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja tämän jälkeen pystyin ihailemaan maisemia kuin kuka tahansa kuolevainen. Täytyy kuitenkin sanoa että onhan se melkoinen synti, häpeä ja vakavan itsetutkiskelun paikka jos tuollaisessa lastenlelussa alkaa pelottamaan.

           

Ei paljoa pelota

            Seuraavana Szigetin (ja etenkin Unkarin) aktiviteeteista oli vuorossa lángos. Uppopaistettu taikinalettu jossa on täytteenä mm. juustoa, sipulia, vissiinkin hapankermaa ja vaikka tomaattia. Oman maun mukaan. Oli aika maukasta, mutta toisaalta, eikö mikä tahansa ole hyvää, jos sen uppopaistaa? Sergio ”Z” Kappasin sanoin: ”kyllä lángoksen kerran vuodessa syö, mutta ei juuri useammin.”

            Kuten aiemmin taisin mainita, yksi Szigetin hienoimmista asioista on tutustua uusiin bändeihin joista ei aikaisemmin ole ollut mitään hajua. Sunnuntain täkynä oli Hollannin oma Dropkick Murphys, eli Heideroosjes. Erittäin tiukkaa punkkia ja hauskoja välispiikkejä.

            Keikan aikana näin myös sellaisen pitin, mihin en ole aikaisemmin törmännytkään. Tässä yleisö jaettiin keskeltä kahtia, ja biisin alkaessa, nämä eri puoliskot juoksivat toisiaan päin. Wall of Deathina tunnetusta pitistä Heideroosjes vain käytti paljon hauskempaa, ja jollakin tasolla kuvaavampaa nimeä: Braveheart. Olisi ehdottomasti ollut kokemisen arvoinen, mutta olimme niin kaukana, ettemme siihen junaan ehtineet.

Siinä se nyt on, uusi kuva

            Aktiviteettipäivä jatkui internet –teltan koettamisella. 15 minuuttia käyntiaikaa, teltallinen tietokoneita. Ilmainen. Tällaisen kun saisi Suomenkin festareille, sillä kaikilla ei vielä ole – eikä välttämättä tule vielä vähään aikaan olemaankaan niitä vitun hipsteripuhelimia joilla pääsee missä ja milloin tahansa parantamaan Afrikan lasten syövät, ottamaan sotarikolliset kiinni ja kaatamaan kapitalismin vain tykkäämällä niistä Facebookissa.

            Kapitalismista puheen ollen, illan tullen myös porvarillisesti kylpylöinnistä nauttinut Garth Butcher laskeutui tavallisen kansan seuraan, ja palasi luoksemme, kuin jostain ihme luolasta kolmen päivän jälkeen herännyt Jeesus. Ja mitäpä olisi koko päivän rentoutuneella miehellämme mielessä, ellei thaihieronta. No mikäpä ettei?

            Suomessa thaihieronnalla on vähän huono kaiku, melko ymmärrettävistä syistä tosin, mutta Szigetissä tämäkin akti suoritettiin kivasti avoteltassa, leppeän pasaatituulen puhallellessa jaa ohikulkijoiden katsellessa kuinka väsynyttä festivaalikansaa hieroskeltiin ikivanhoin menetelmin.

Garth hieroskeltavana

            Itse otin 20 minuutin niskahieronnan, mutta suurimman osan ajasta hieroja käytti selkäni hoitamiseen. En tiedä, oliko tällä jotakin sellaista vaikutusta niskaani, mitä en osannut yhdistää mutta jälkeenpäin oli kyllä erittäin rentoutunut olo.

            Hieronnan aikana saimme niskaamme myös Sziget –viikon oikeastaan ainoan sadekuuron. Tai Sergio sai, sillä me muut porvarit olimme juuri sopivasti hieroskeltavana.

            Päälavan osalta Szigetin päätti The Killers joka on ilmeisesti ollut lopetusbändinä joskus aikaisempinakin vuosina, ja vetivätpä kyllä viimeiselle esiintyjälle arvoisen shown. Päälavan kenttä oli tupaten täynnä yleisöä, oli hienoa musiikkia, upeaa valoshowta, ilotulitteita ja yleisön lähes uskonnollisuutta lähentelevää hurmosta. Loistava tapa päättää Sziget.

The Killers *

            Loppuiltamme sujui – yllätys yllätys – blueslavan tienoilla yrittäessämme kuluttaa maksukorteillamme olevia loppurahoja. Etenkin itselläni oli huomattavia ongelmia tämän suhteen, sillä koetin löytää jotakin hyvää, erikoista syötävää, jota en ollut vielä ehtinyt kokeilla. En kuitenkaan onnistunut löytämään mitään, joten ennen lopullista poistumistamme tyydyin vain ostamaan lisää tupakkaa, ja vaihtamaan loput rahat kortilta käteiseksi.

            Olisi ollut mukava matkustaa viimeisen illan kunniaksi julkisilla takaisin keskustaan, sillä olimme pitkin viikonloppua käytelleet aivan liikaa taksia, ja hylänneet monta hyvää paikkaa tutustua keskustaan palaavaan juhlakansaan ja mahdollisiin jatkomahdollisuuksiin. Huonoksi onneksi vain huono olo oli päässyt yllättämään tällä kertaa Tórsztin, joten jouduimme jälleen kerran tyytymään taksikyytiin.

Onpa kivannäköinen... auto *

            Puheissamme oli keskustaan päästyämme etsiä jokin mukava baari, ja käydä nauttimassa nestemäisen illallisen. Kaikki baarit tuntuivat kuitenkin olevan joko kiinni, tai vastahakoisia päästämään meitä sisälle. Lopulta tyydyimme vain palaamaan kotiin, missä muistin, että minullahan oli nälkä. Tässä vaiheessa siis tein äärimmäisen viisaan liikkeen, palaten yksin puoli neljältä aamulla etsimään ruokaa Budapestin kaduilta.

            Tällä kerralle ei sentään käynyt mitään. En tosin löytänyt syötävää, mutta eipä vastaan tullut huoriakaan jotka olisivat varastaneet rahani ja vaatteeni, tai mafiosoja jotka olisivat edellisten lisäksi vieneet vielä munuaiseni. No, ruokapäivä se on seuraavakin päivä.

Szigetin jälkeen: maisemia, baariin ”yhdelle”, pitkä ja uuvuttava kotimatka

*

”Voidaan mennä käymään yhdellä jossain, mut olis kiva olla suht aikasin himassa,

joskus siinä puolen yön aikaan viimestään.”

– Sergio ”Z” Kappas –

Titanic, se upottaa

            Näillä puheilla lähdimme maanantai-iltana käymään tosiaan yhdellä. Koska Sziget oli ohitse, mutta lentomme lähtivät vasta seuraavana päivänä, maanantai oli erittäin hyvä ja rentouttava kuosittautumispäivä joka sisälsi hyviä yöunia, maisemien katselua, upottavan Titanic –pizzan syömistä, ja todellakin – yhdelle menemistä.

            Kaikki ajautui kuitenkin siihen pisteeseen, että tapasimme baarissa Sergion tuttavaa, joka ilmeisesti ohjasi jonkinlaista pohjois-amerikkalaisten lomalaisten tai opiskelijoiden ryhmää (tämä ei ihan täysin selvinnyt allekirjoittaneelle). Siinä sitä sitten yhdet vaihtuivat toisiin ja niin edespäin, mikä aiheutti myös joitakin hupaisia tilanteita, kuten neljä humalaista finskiä piirittämässä 19-vuotiasta kaunista kanadalaistyttöä ja puhumassa toistensa päälle.

*

            No eihän siitä mitään tullut kuten arvata saattoi. Eikä muuten puolen yön aikaan kotiin menosta, vaan lopulta palasimme jälleen kämpille tuttuun aikaan, siinä puoli neljältä aamuyöllä. Tätä kotiutumista seurasivat vielä pienimuotoiset viimeisen illan jatkot, sekä tietenkin jäljelle jääneen viskin oikeutettu loppu.

*

            Kaikki hauska kuitenkin päättyy aikanaan, niin myös huikea matkamme Unkarissa. Kotimatkapäivän kuriositeetteihin kuului allekirjoittaneella se, että pääsin viimeinkin maistamaan unkarilaista gulassia. Vaikka en keittomiehiä olekaan, niin pitihän sitä nyt paikallista erikoisuutta koettaa, ja olihan se muuten pirun hyvää. Tuota tulee takuulla valmistettua jonakin jäätävän kylmänä helmikuun iltana, palattuaan jostain maailman mielenkiintoisimmalta kirjallisuustieteen luennolta läpi jäisen helvetin, jota myös Jyväskyläksi kutsutaan.

            Gulassi sisältyi kolmen ruokalajin lounaaseen, johon kuului alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Tämä koko lysti maksoi 1 000 forinttia, eli vajaa neljä euroa. Unkarissa jopa köyhä finski voi elellä herroiksi.

*

            Olisi toki pitänyt arvata, että on hulluutta matkustaa julkisilla lentokentälle, etenkin kun taksitkin Unkarissa ovat puoli-ilmaisia, mutta toisaalta, mitäs hauskaa siinä olisi ollut? Etenkin kun Garthilla oli kotiinviemisiksi kaksi matkalaukkua, joista toinen oli jättiläiskokoinen, kylmän sodan aikoihin valmistettu harmaa hirviö.

Jotenkin siitäkin kuitenkin selvittiin, positiivisuuden kautta.

            Lopulta, kaksitoista ja puoli tuntia siitä, kun olimme jättäneet Budapestin tukikohdan taaksemme, olin vihdoin Jyväskylän huvilallani. Huikea matka oli takana, ja kesä alkoi lähennellä loppuaan. Edessä olisi kuitenkin vielä viikonloppu Helsingissä ja Tallinnassa, sekä käynti siellä, missä muuri parikymmentä vuotta sitten sortui, silloin kun ihmisyys sai yhden suurista voitoistaan, eli Berliinissä.

            Varmaa oli myös se, että kun vuonna 2013 kesä kääntyisi elokuuhun, tulisin olemaan matkalla Budapestiin, juhlimaan Sziget festivaalia, yhtä rankasti kuin olisi vuosi 2012.

           

”Olin selvinnyt hengissä pitkästä ja vaarallisesta ryyppyreissusta ja olin nyt menossa kotiin.”

– Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja –

Tähdellä merkityt kuvat by Tórszti.

Sziget – festaripölyn täyteinen osa 2

Päivä 2: Elämä jäljittelee taidetta. Jääkiekolta ei voi piiloutua edes Unkarissa. Karsea arviointivirhe.

"Ja aamu tulee niin kuin aamu aina tulee. Millainen aamu?
Juosten kustu ohut hetki.

Ja ruokaa tulee kun ruokaa tilaa, vain tarjoilijaa kutsukaa:
Elämä on opasmatka, ei löytöretki."

- Jarkko Martikainen, Y.U.P., Tänään kotona

Tuntui siltä kuin suuremmat voimat olisivat leikitelleet elämälläni tuona aamuna, jolloin heräsin parisängystä Sergio Kappaksen (vai taivutetaanko se sittenkin Kappasin?) kuorsaavan ja rigidin ruhon vierestä.

Grieg: Aamutunnelma

Aivan kuten autolevyjeni vakiosuosikin, Y.U.P:n Homo Sapiensin viitosraidalla, aamu oli tälläkin kertaa hiipinyt kimppuuni armottoman vääjäämättömästi, ja todellakin; tämä hetki, joka oli saapunut aivan liian pian puolihorrostetun semiyön jälkeen, oli ohut ja juosten kustu.

Myöhemmin aamulla tulisimme huomaamaan, että ruokaa todellakin tulee, kun sitä tilaa. Mutta se tulee hitaasti, sekä pyytämättä ja täysin ansaitsemattomasti ilmaiseksi. Tähän mennessä oli myös käynyt selväksi, että edellisvuosina kaksilla Szigeteillä temmeltäneet grandmasterimme Tórsztí ja Sergio (etenkin Budapestissa vuoden opiskellut Sergio) tunsivat paikat läpikotaisin, mikä teki heistä matkaoppaitamme ja vei reissusta viimeisenkin löytämisen ilon.

Elämä jäljittelee taidetta, sanoi Oscar Wilde. Oscar Wilde oli kusipää.

Join aamiaiseksi Callahanin pään.

Join aamiaiseksi yhden Callahanin pään, minkä jälkeen lähdimme puolijuoksua kohti Fiktiv pubia, tuota loistavan Darshan-ravintolan välittömään läheisyyteen sijoitettua katutason juottolaa ja ennen kaikkea syöttölää.

Puolijuoksua siksi, että tarkoituksemme oli ehtiä Anti-Flagin keikalle, joka alkaisi aivan liian pian. Toivon mukaan kirjoitin Anti-Flagin oikein, sillä olen viime aikoina huhupuheiden mukaan saattanut tiettyjen yhtyeiden nimiä virheelliseen kirjoitusasuun.

Kiistän tietysti syytteen jyrkästi. Glasvegas Glasvegas Glasvegas Glasvegas.

Fiktiv Pub. Tilasimme iloksemme oluet, ja ruokaa odotellessamme teimme muutamia havaintoja ympäröivästä todellisuudesta:

– Pölykerros sateli hiljalleen pöydän, tuolien ja vähitellen metrin mittaisiksi kasvaneiden partojemme ylle.
– Hämähäkit rakensivat vaatteitamme tukipisteinä käyttäen ympärillemme tiheän ja elinvoimaisen seittiyhdyskunnan.
– Valtakuntia nousi ja tuhoutui.
– Ruoho kasvoi, maali kuivui.

"Ihan kiva, kun palvelu pelaa."

Kaiken kaikkiaan tarjoilijamme suoritti palveluammattiaan vikkelästi kuin keskimääräinen mannerlaatta. Tämän johdosta Anti-Flagin keikkaan oli aikaa enää kytyinen vartti ennen kuin Sergio pääsi murahtamaan tektonisten voimien luoksemme pakottamalle kyypparille "Számlát". Se tarkoittanee laskua tai jotakin liian rumaa käännettäväksi.

Karma oli kuitenkin puolellamme, sillä juippi oli hoitanut kirjanpidon samalla tunnontarkkuudella kuin palvelunkin, minkä johdosta laskuun oli kirjattu ainoastaan nauttimamme oluet ja kahvit, eikä ensimmäistäkään ruoka-annosta.

Kotikatu. Huomaa the Pimpmobile.*

Teimme kuin kunnon miesten kuuluukin: maksoimme laskussa mainitun summan, nousimme, kävelimme tiehemme, emmekä katsoneet kertaakaan taaksemme. (Lootin vaimo, ota oppia).
        Koska tässä vaiheessa kirjoitusta uskaltauduin vilkaisemaan doppelgängerini ja nemesikseni versiota 2. ja 3. päivän tapahtumista ensimmäistä kertaa, huomaan, että olen nakuttanut tähän mennessä ylös samat tylsät jaaritukset kuin hänkin.

Vaikka kirjoittaminen taisteluparini tekstiä huomioimatta olisi hauskaa ja vapauttavaa, se tuskin palvelisi lukurikasta lukijakuntaamme. Siksi pyrinkin täst'eteenpäin tekemään täsmäiskuja B. Callahanin proverbiaalisiin munuaisiin ja täydentää hänen narratiiviaan torstain ja perjantain osalta siinä määrin, kun se täydennettävissä on. Ja täydennettäväähän riittää.

Metron muikeus.*

Indeed, minä, Benjamin ja Sergio pyyhkäisimme Óbudalle vanhalla tutulla metro/HÉV-kombinaatiolla aivan liian myöhässä ehtiäksemme Anti-Flagiin ajoissa, kun taas Tórsztí jäi naapurin tatuoijan/Helvetin Enkelin tikattavaksi.

Pohdiskelin matkan ajan, josko enää koskaan näkisin Tórsztía muualla kuin maitopurkin kyljessä.

Ja koska tämä teksti ei ole käännös amerikkalaisesta kirjallisuudesta, tuskin näkisin häntä kyseistä ruoka-ainepakkauksesta koristamassakaan, ellei sitten Tomi Kontio sattuisi laajentamaan repertuaariaan poikkitaiteellisiin kuvateoksiin kadonneista ja oletettavasti paloittelumurhatuista Szigetinkävijöistä.

Totuus paljastuu, ja se on nihkeä

Kohtasimme alueen uudet portsarit.

Ulostauduttuamme HÉV-junasta etenimme ns. munaravi-tahtia kohti A38-telttalavaa, jottemme missaisi Anti-Flagista enää yhtä ainutta minuuttia. Hikijuoksun ja jonossa seisottamisen jälkeen teltan "ovet" viimein avautuivat. Tungos oli hirmuinen. Meteli peitti musiikin alleen kuin Beatlesin stadionkeikalla 1966. Ilma tihkui hikeä, hormoneja ja hurmosta. Oliko Anti-Flag todellakin näin suosittu?

Ei. Allekirjoittanutta keljutti lievästi havaita, että odottamamme yhtye ja The Roots olivatkin vaihtaneet paikkaa ohjelmistossa. Anti-Flag oli soittanut jo aikaa sitten, kun istuimme vielä Fiktiivipubissa vanhenemassa kymmenen vuotta yhden lounaan aikana. Himoitsin nähdä ja kuulla uusia bändejä, ja Rootsin veivailut oli veivailtu jo joskus lukioikäisenä niistä suuremmin innostumatta.

Ohjelmistomuutoksesta tiedotettiin alueen pääinfopaikan takaseinälle ripustetulla käsinsutaistulla aanelosella. Toisaalta, festarien nettisivulla kai asia olisi ilmoitettu fonttikoolla 128, mikäli olisimme aiemmin älynneet penetroitua Szigetin sivustoille Fiktiv pubin ilmaisen Wi-fin kautta. Elä ja opi.

Pöytälätkän kunnostus.

Etenkin Benjamin vaikutti olevan ohjelmanmuutoksesta riemuissaan kuin vitutusseerumissa keitetty kihomato. Onneksi löysimme telttalavan lähistöltä olympiakylän, ja ennen kaikkea vanhoille Riihimäen jääkiekkohirmuille Stigan pöytälätkän.

Matkakumppanieni päivä oli pelastettu, kun taas itse hankkiuduin ilomielin etäämmälle moisesta Saatanan välikappaleesta.

Jääkiekolla ja minulla on erityislaatuinen suhde. Jääkiekko ja sen variantit, sekä luistimilla, rullaluistimilla, Stiga-pöydällä, PC:llä, Playstationilla tai Nintendolla pelattuna, TV:stä, netistä tai paikan päällä katsottuna on ollut allekirjoittaneelle päättymätön tuskan, nöyryytysten, ja emaskuloiduksi itseni kokemisen lähde ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien.

Ja heillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa.

Se on tragedia. Sillä onhan tosiasia, että miehisyyden ylin mittari on osata ulkoa Detroit Red Wingsin mestarijoukkueen jäsenet kaudelta 2001-2, tietää ja osata käyttää hyväksi tekoälyn vajavaisuuksia EA:n NHL 2007, 2008, 2010 ja 2011:ssä (2009:ää sen sijaan ei tueta, se oli paska päivitys), sekä olla pelannut Raahe-kiekon C-junnuissa nelisentoista vuotta sitten, millä saa automaattisen oikeuden kommentoida Suomen pelin heikkouksia MM-kisojen aikaan, kun taas porukan muiden katsojien (etenkin naisten) tulee myötäillä ex-C-junnun analyysejä pelin hienomekaniikasta, sillä hänen ja vain hänen havainnot ovat oikeita ja Jumalan sana.

Minulla on muuten moottoripyörä ja osaan korjata sitä hiton hyvin.


Otatin sitä vastoin itsestäni hienon kuvan pikku-olympiakylää hallinneessa Unkarin postin teltassa:

The Legend of Drunken Master.

Kun Sergio oli saanut tarpeekseen kiekkopeleistä, hän kuuli seireenin kutsun ja ajautui Hollanti-lavalle hekumallisen ystävättärensä seuraan, jonka tunsi jo vaihtovuodeltaan Budapestistä.

Minä sen sijaan siirryin Callahanin kanssa älyllisempien lajien pariin, eli jo tutuksi käyneelle filosofiakoulun shakkitantereelle. Karsean arviointivirheen johdosta tulin pelissä toiseksi, mikä on hieno sijoitus sekin.

Tästä eteenpäin minulla...

... on vain kerrottavaa. Koska muuan shakkiottelun voittaneen hienon herrasmiehen muisti alkoi tässä vaiheessa tarinaa pätkiä kuin korjaamani moottoripyörien käynti yleensä, on minulla ensiluokkainen tilaisuus suolta toinen toistakin törkeämpiä valheita lukijoidemme riemuksi ja hämmästykseksi!

...ja Sergioonkin tuli kummasti eloa.

Holland meets Hungary -lavalla yhytimme Sergion hollantilaisystävineen ja kuuntelimme 3FM,Varan ja BNN (ilmeisesti jotain radioasemia/tuotantoyhtiöitä Alankomaasta) järjestämää parhaiden singer/songwriterien skabailua.

Kevyt kitaransoitto ja hennon runollinen tarinantulkinta sopikin leppeään kesäiltaan kuin voitto Garthin shakkitulostilastoon.

Katselimme myös hivenen aikaa päälavalla jytyyttänyttä Tankcsapdaa, jota on myös Unkarin Apulannaksi tituleerattu. Jo viiden minuutin kuuntelun jälkeen saatoimme tehdä johtopäätöksen: nimitys on enemmän kuin oikeutettu!

Szigetin kirkkaat valot.*

Tämän johdosta steppasimme pari loikkaa takavasempaan päin, kohti Zen Cafeta.

Tässä vaiheessa tunsin itseni hivenen tylsistyneeksi, mutta en kauaa, sillä kuin maaemon sisältään plopsauttamana eteeni ilmestyi Niina, jonka kanssa rattoisa ja vilpastahtinen rupattelu polkaistui käyntiin kuin vaivattomasti kuin luonnonilmiö, jota ei millään keinoin voi välttää.

Toisin kuin monsuunisade tai Pinatubon purkaus, juttutuokio Niinan ja hänen frendinsä Jarnan kanssa oli leppoisaa ja miellyttävää kulua illalle, jopa niin, että kun aloimme tehdä lähtöä kohti keskustan kirkkaita valoja, pyysimme neidit mukaamme. Sergiolla oli nimittäin mielessään erinomainen jatkopaikka.

Tämä kuva lienee Vittulasta. Asiasta ei ole täyttä varmuutta.

Erinomaiseksi jatkopaikaksi paljastui Blahan huora- ja narkkariaukiota välittömässä läheisyydessä sijaitseva Vittula. Depeche Moden, Kraftwerkin ja vahvan kellarintuoksun yhdistelmä ei koskaan voi olla huono, ei tälläkään kertaa. Kun "sisustus" toi vielä kaiken lisäksi kaltereineen ja tiiliseinineen mieleen bondage-dungeonin, olisi paikassa voinut viettää mielellään vaikka koko Szigetin (jos nyt vähän liioitellaan).

Tykkäsin kuitenkin kovasti paikan omantienkulkijamaisuudesta. Poistuimme melko tarkasti pilkun aikoihin. Oman lisänsä Vittulan omalaatuisuuteen toi b-luokan brittimuusikkoa / varhaiseläköitynyttä diileriä muistuttava omistaja, joka tuli kadulle asti hyssyttelemään meitä poistuessamme, etteivät naapurit häiriintyisi.

Ennen siirtymistä kämpälle tungimme vielä naamaamme napakat gyrokset samassa hyvässä havaitussa paikassa, josta Tórsztíkin oli ostanut oman asvalttisplatterinsa.

Kuten Benjamin jo päivityksessään kertoikin, viimeistään tässä vaiheessa kävivät selviksi Niinan vähemmän siveelliset aikomukset allekirjoittanutta kohtaan. Koska aviorikos ei kuitenkaan loppuillan suunnitelmana innostanut, päätin valita kämpillä nukkumapaikakseni smurffeille ja pokemoneille mitoitetun sohvakkeen, ja jättää naiset Sergion hellään huomaan. Kolmen hengen soffallaan makoileva Benjamin jaksoi muistutella "hyväntahtoisesti" makuusijani mukavuudesta aina siihen asti, että raskas uni rysähti tajuntaani pariin paalujunttaan ja moukariin rautaketjuilla kiinnitetyn lyijyalasimen lailla.

Sen keisarillisen kaksikymmenminuuttisen ajaksi, jotka sinä yönä sain nukuttua.

Yöllä näin jokseenkin levottoman unen.

Päivä 3: Gyroksen kosto. Vedenjakelua unkarilaisittain. Paikallinen bemariamis miksaa Vaccinesin.

Vatsassa vihainen gyros, päässä marssiorkesteri.

Käytin aamukahdeksan ja yhdentoista välisen ajan lukemalla William S. Burroughsin Hämyä.

Vaikka beattien huuruhöpinät ja raapustukset ovat juuri sillä rajalla, pistävätkö ne raivostuttamaan ja haluamaan luovuttaa lukueffortissa yleisen sekavuuden ja usein esiintyvän päämäärättömyytensä takia, tämä nimenomainen teos rullasi hyvin.

Jossain vaiheessa aamua kuulin, kuinka seireenimme poistuivat Kappasin hellästä syleilystä. Teeskentelin nukkuvaa.

Mutta en teeskennellyt kauaa, sillä vatsassani väänsi ilkeästi. Itse asiassa suolessani jylläsi niin miehuullisesti, että ponkaisin kämäsohvasta kuin Nykänen konsanaan ja tein telemarkin pöntölle juuri ajoissa. Eilinen gyros teki paluun with a vengeance.

Ilkeä flashback eiliseltä!

Maha kuralla ja olemattomat yöunet nukkuneena olo oli kuin neitsytmorsiamella. Tein siis kuten kuka tahansa järkimies tässä vaiheessa tekisi. Aloin pestä pyykkiä. Sekin hyvä puoli asuntoasunnossa asumisessa on versus hotelli, että reissun aikana on mahdollisuus pestä pyykkiä helposti ja ilmaiseksi.

Poijaat heräilivät kun heräilivät, tänään jopa suhteellisen aikaisin. "Huuoo-menta! Mitenkäs sohvassa nukutti?", Benjamin örisi venytellessään jättisohvassaan antaumuksellisella pieteetillä. Olisin vastannut jotain hyvin, hyvin nokkelaa, mutta sillä samalla hetkellä gyroksen jälkimainingit yllättivät ja pakottivat minut vetäytymään jälleen eriöön.

Hääräillessäni keittiössä aamupalan tapaista kohtalo vyörytti yllemme lisää synkkiä pilviä.
"Garth, sammutitko veden samalla kun otit nuo pyykit koneesta?", Tórszti huhuili.
"En kai mää. Siitä pyykkikoneesta vaan."
"Jaa. Kun vessassa ei tuu vetta mistään. Ei pönttöön eikä hanasta."
"Ai, kun kiva."

Jano aiheutti hallusinaation. Tässä kuva siitä. *

Eikä tullut keittiön hanasta, eikä mistään muualtakaan. Tilanne oli siis tämä: Kämppä täynnä nestehukasta kärsiviä, enemmän kuin parisen olutta eilisiltana nauttineita, suolet epäilyttävää gyrosta pullollaan olevia festarihappoja, jotka olivat joutuneet unkarilaisen vedenjakelupolitiikan yllättämiksi. Kohtalo pyöritti arpanopastaan yllemme uusia katastrofeja kuin Red Novemberissa konsanaan.

"Garth! Tää mun Vaccinesin paita unohtu pyykistä ja se ois pakko saada päälle tänään..."
"Garth! Viimenen vichy-pullo tyhjeni just..."
"Garth! Mun pitäs rasvata tää tatska, onko bepantteenia..."
"Garth! Missä on kaikki leipä ja kolbaasit..."

Tuho oli lähellä.

Keräsin viimeiset tahdonvoimani rippeet ja loihdin ylleni johtajan sädekehän. Pakotin ryhmämme keräämään varusteensa pikavauhtia, föönaamaan, meikkaamaan ja kiskomaan juhlamekot ylleen ennätystahtiin ja siirtymään ravintola Jeleniin aiemmin kuin kertaakaan tämän viikon aikana. Ehtisimme kerrankin keikalle ajoissa.

Ravintola Jelen söi aikamme. Me söimme gulassit.

Ehdimme päälavan eteen 2 minuuttia ennen Vaccinesin keikan alkua. Palvelu pelaa!

Täällä taas.

Rokotepoijat vetivät keikkansa sinällään hyvin, mutta he olivat tehneet kohtalokkaan virheen: miksaajaksi oli kai palkattu paikallinen autonvirittelijäamis, sillä bassonamikka oli käännetty kahteentoista ja basariniskut kuultiin helposti mm. Kiinassa. Nasan Curiosity-luotain joutui keskeyttämään toimintansa Vaccinesin keikan ajaksi, sillä 40-60 hertsin ääniaallot heilauttelivat sitä vakavasti (ääni ei normaalisti etene avaruudessa, mikä tekee tapahtumasta historiallisen).

Kaiken kaikkiaan miksaus oli aivan hanurista, anaalista ja polvipituisesta tai pidemmästä päällystakista, eivätkä elämystä auttaneet ainakaan toissapäivänä ostetut kämäkorvatulpat, jotka vaimensivat kyllä diskantit ja laulun puuromaiseksi mössöksi, mutta eivät tehneet tappajabassoille yhtikäs mitään.

Hukkasimme Benjaminin kanssa loput ryhmärämästämme, sillä he olivat viisaasti jääneet n. 500 metriä kauemmaksi bassojen tieltä. Teimme ainoan mahdollisen ratkaisun: siirryimme pelaamaan shakkia.

Ja mikä peli se olikaan!

Olisi väärin sanoa, että voitin ottelun 100-0. Voitin sen 1000-0! Tällä erää olin virittänyt aivokoppani äärimmäiseen callahaninteurastuskuntoon, ja tulos totta vieköön näkyi. Virittelemäni shakkimatti oli nerokkuudessaan ja yksinkertaisuudessaan sellainen, että Karpov, Gasparov ja Fischer olisivat muuttuneet kateudesta vihreiksi ja raivosta punaisiksi, mikäli olisivat peliäni sattuneet todistamaan.

Siirränpäs tuota nappulaa...

... I am undone.

No, eivätpä sattuneet, mutta sitä vastoin Tórsztí ja Sergio sattuivat. Kuinka sattuikaan! Voittoni suoman kepeyden ja mielihyvän myötä saatoimme jopa antaa jalomielisesti herrojen ottaa oman shakkimatsinsa, sillä moisella tempulla he olivat uhkailleet jo ensimmäisen tasapelimme pakkokatseltuaan.

Vuoroin vieraissa. Minä ja tappiostaan musertunut Benjamin otimme Soproni-tuopposet ja asetuimme yleisölehterille seuraamaan henkien kamppailua. Hra Kappas vs. ikuinen Tórszti.

Peli oli karseinta "viihdettä", mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Kiemurtelin tuskissani, ja mietin tältäkö Vogonien runouden kuuntelu tuntuu. Lopulta uusi voittaja kruunattiin, kun Tórszti luovutti. Herran tähden.

Pakollinen panoraama.*

Kamppailujen aikana soittanut Sportfreunde Stiller olisi ollut mahtava kuulla lähempääkin. Kerkesimme näkemään hätäiset loppubiisit, ja musiikki vaikutti erittäin tunnehermoon osuvalta nostalgiarokilta. Tuo äskeinen oli siis kehu.

Nostalgiarokki ei tarkoita minulle mitään Led Zeppelinin, Beatlesin tai alkuaikojen Rollarien kopiointia, vaan musiikkia, joka herättää haikeuden/nostalgian/kesäloman viimeisen viikonlopun viilenevän illan tunteen, laskevan auringon ja hyvästien tunteen. Kai sille jokin virallinen genrenimityskin on olemassa. Haistakoon se, joka vaatii virallisten genrenimitysten käyttöä oikeissa paikoissa.

Ns. taidepaskaa.

Samaan linjaan osui seuraavaksi The xx, jonka mies-nais-duettolaulantaa voi kuvailla vain ihanaksi. Valoshow oli kerrassaan upea, ja se jäisi kakkoseksi vain tulevan sunnuntain Killersin lasereille (joista on jopa tarjota kuvaakin seuraavassa päivityksessä...)

Tässä vaiheessa on mainittava elementti, joka esitti merkittävää osaa koko viikon ajan, vaikka en ole sitä aiemmin näissä teksteissä maininnutkaan. Alueella leijaillut festaripöly saattoi Ruisrockin taannoisen floggaripitin häpeään. Óbudan saarella Pölyä leijaili kuin Saharassa sirocco-tuulen aikoihin. Paikoin pöly haittasi näkyvyyttä, kun tuulenpuuska nostatti varsinaisen tomubarrieerin ilmaan myllätystä tantereesta. Sitä oli kaikkialla. Nenässä, kurkunpäässä ja keuhkoissa.

Benjaminin festariconverset olivat jo aikaa sitten muuttuneet harmaanruskeiksi, eikä alkuperäistä sävyä voinut kuin arvailla. Aamulla niistäessä räkäni oli mustaa kuin Rautaruukin työmiehellä, enkä uskaltanut edes vilkaista lavuaariin köhimiäni ysköksiä. Festaripöly on ihanaa.

Go Stone Roses!!!

Se ei estänyt menoa illan pääesiintyjän astuessa lavalle. Vaikka olenkin suuri Wonderwallin ystävä ja vanha Oasis-fani, the Stone Roses oli jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi. Illan keikalla otin kyllä menetetyn ajan takaisin niin tehokkaasti kuin taisin. Nautin keikasta joka solullani. Se oli joko rullaava, positiivissävyinen esi-brittipop, laulaja Ian Brownin elävästi MacGyverin mieleetn tuova ulkomuoto, tai eräs aivan killeri vartin jamittelupiisi, joka teki koko parin tunnin sessiosta yhden Szigetin parhaista. Oikea hyvänmielen keikka.

Loppuilta olikin silkkaa neppailua hyvissä fiiliksissä. Hiukan reggaerekkaa, hiukan Fight Club -paitoja, hieman vesileikkiä harrastavia, suurensuurten biitsipallojen sisälle suljettuja tyttöjä, romahtava B. Callahan ja yksi valtava poliittinen keskustelu Tórszti-Sergio-akselilla, aiheena motivaattorit EU:n synnyn taustalla.

Ja kehtasivat vielä syyttää minua ja Benjaminia tylsäilystä, kun pelasimme shakkia.

Joka tapauksessa, hyppäsimme illan päätteeksi taas taksiin, kuten kunnon porvarinalut ainakin, ja käskimme kuskin vääntämään hanat auki. Teimme saman kämpällä; kas, vesi virtasi jälleen.

Mutta mistä maasta tulivat viikonlopun vastenmielisimmät festarivieraat? Kuka sopi verbaalilahjakkaasti treffipaikaksi "Under the teevee"? Miltä maistuu langos juustolla ja valkosipulikermaviilillä silattuna? Entä miltä tuntuu thaihieronta festareilla JA kylpylässä? Kaikkiin näihin, ja muutamaan muuhunkin kysymykseen saat vastauksen hermoja kihelmöivästä Sziget-saagan viimeisestä osasta!

(*:llä merkityt kuvat by Tórsztí.)