tiistai 31. heinäkuuta 2012

Garthinpäivä

Vanhan uskomuksen mukaan Garth heittää kylmän kiven veteen 25. heinäkuuta.


Perinteen taustalla on Pyhän Garthobin pyhiinvaellukseen liittyvä symbolinen merkitys: kivi on syntitaakka, joka heitetään pois synneistä vapautumisen merkiksi.


Uskomus on syntynyt juliaanisen kalenterin aikana, josta luovuttiin Suomessa 1753. Luonnon kannalta garthinpäivää vastaa nykyisessä kalenterissa salmenpäivä 5. elokuuta, jolloin järvivedet alkavat tilastojen mukaan kylmetä.


Ennen vanhaan päivä pyhitettiin Ukolle eli muinaisuskoisten ukkosen jumalalle, ja sitä kutsuttiin Ukkosen päiväksi. Ukkosen päivänä ei saanut kolistella eikä muutenkaan metelöidä, ja äänekkäät työt oli siirrettävä seuraaviin päiviin.


...PORMOLSKIS!


Garth, mitvit? Nyt oikeesti jotain tasoa noihin päivityksiin!


torstai 26. heinäkuuta 2012

Mutta mitä tapahtui suvaitsevaisuudelle? - Ilosaarirock 2012

1. Kunnianosoituksia kuolleille, Röyhkä ja ravileirintä

            Selvittyäni hengissä Ruisrockista, ja etenkin sen jälkeisestä masennustilasta, oli aika suunnata katseet kohti Joensuuta ja Ilosaarirockia. En ollut saanut viikon aikana nukuttua läheskään niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta aika ei odottanut ketään. Lisäksi en ollut koskaan aiemmin ollut Ilosaarirockissa, ja nyt lehdistöpassi antoi loistavan mahdollisuuden tutustua tuohon suvaitsevaisuudestaan, ystävällisyydestään ja hyvistä bileistään kuuluisaan festariin.

Pena
            Kerran kesässä on kuitenkin hyvä muistaa niitä, jotka tekivät sen mitä itse tahtoisi tehdä niin paljon paremmin jo vuosia sitten. Niinpä matkalla Ilosaareen pysähdyin Valamon luostarissa viemässä kynät lapsuuden ja aikuisuuden sankarien – Elina Karjalaisen ja Saarikosken Penan – haudoille.

Elina
            Viikonlopusta oli luvattu sateista, ja siltä se myös matkalla näytti. Vettä ei tullut, mutta uhkaavat pilvet riippuivat matalalla, kuin odottaen oikeaa hetkeä. 
            Oikea hetki ei kuitenkaan ollut osunut kohdalle vielä kun pysäköin Joensuun torille, mistä nappasin Williamin, sekä toisen ystäväni Heljän kyytiin. Kello oli jo verrattain paljon, ja tahdoin nähdä Kauko Röyhkän ja Nartun joka aloitti puoli kahdeksalta. Niinpä ajoimme mahdollisimman pian raviradan leirintään, pysähtyen pikaisesti vain jäähallilla, missä lehdistön check-in toimi.
            Pienten epäselvyyksien jälkeen sain pressipassini, ja saatoimme edetä ravileirintään. Tässä vaiheessa sade oli havainnut aikansa tulleen, ja taivaat aukenivat päästäen kostean tunnelman levittäytymään juhlakansan päälle. 
            Itselläni sen sijaan ei ollut aikaa päästä kosteaan tunnelmaan. Nopeasti vain hiukan viskiä ja pari pikaista olutta jonka jälkeen alueelle. Röyhkän keikka oli onneksi teltassa, missä vältyin enimmältä sateelta. 

Ravileirintä
            Keikan jälkeen tapasin erästä Joensuussa asuvaa, nykyään pastorina toimivaa ystävääni, ja palatessani ravileirintään kello löi jo puoltayötä ja löysin Williamin pitelevän sadetta autossani. Hän oli saanut telttansa pystyyn, mutta omani odotti vielä auton perässä. 
            Alunperin en ollut ajatellut pystyttää telttaa ensinkään, vaikka minua oli kyllä varoitettu tuon ah niin suvaitsevaisen festivaalin leirintäaluekulttuurista. Legendaarinen ravileirintä. Kesän parhaat bileet ja mukavimmat ihmiset. Näin olin kuullut, mutta niiden vastapainoksi olin kuullut myös, kuinka täällä leirinnän säännöt olisivat tiukemmat kuin muualla, ja niiden noudattamista myös valvottaisiin fasistisella intensiteetillä. 
            Esimakua tästä sainkin ollessamme Williamin kanssa lähdössä etsimään Heljää. Kaksi keltaliivistä järkkäriä pysähtyi meitä vastapäätä olleen auton, ja siellä sadetta pitävän seurueen luo. En kuullut mistä he keskustelivat, mutta minulla oli asiasta omat epäilykseni.
            Lopulta vastapäisen auton asukit ulostautuivat autosta. Käväisin kysymässä mitä asiaa järkkäreillä oli ollut, ja pelkoni osoittautui todeksi. Järkkäreiden mukaan autossa ei saanut edes oleskella, mikä oli täysin naurettavaa, ottaen huomioon sen, että auto käsitykseni mukaan edelleenkin oli yksityisomaisuutta, ja joillakin kuppaisilla järkkärirunkkareilla ei pitäsi olla minkäänlaisia valtuuksia kertoa mitä sinä sait tai et saanut tehdä omassa autossasi. 
Nukkumiskiellon autossa voisi jotenkin vielä ymmärtää jos heittäytyisi typeräksi ja tahtoisi pelata palloa kaiken maailman älyttömyyksien mukaan, mutta että autossa oleskelu kielletty? Tuota ei voisi ikinä milloinkaan ymmärtää eikä selittää yhtään mitenkään. Legendaarinen ravileirintä; niinpä näkyi olevan.
            Yhtä kaikki, tämä välikohtaus sai miettimään sitä, että joutuisin kenties sittenkin pystyttämään telttani, jos minut kesken unieni tultaisiin väkisin raahaamaan omasta autostani. Ongelmana oli vain se että satoi vettä, kuten myös se että olin koettanut autossa istuessani juoda mahdollisimman paljon rakentaaksena suojamuuria itseni ja todellisuuden ympärille, ja nyt tuo viina alkoi nousta päähän.Valitettavasti se ei vain suojannut minua todellisuudelta.



2. Pelkoa ja inhoa parkkialueella, tyttöjä luistimilla, lisää Röyhkää ja vanhojen muistelua

            Tällä välin myös Cáesar oli päässyt Joensuuhun asti, ja oli nyt jossakin keskustan baarissa muutamien yhteisten ystäviemme kera. Häntä odotellessamme viihdytimme Williamin kanssa itseämme Heljän ja tämän tuttavien parissa, jotka kuitenkin olivat kuulleet allekirjoittaneesta jotakin negatiivista. Ihmettelen vain miten se on edes mahdollista ellei joku ole mennyt törkeästi valehtelemaan. Tähän tarvittiin vahvempaa humalaa - oi todellisuus.

            Lopulta myös Cáesar saapui paikalle joukkoineen, saaden myös maanpäällisen hallitsijan oikeudella sateen taukoamaan. Siirryimme takaisin leirintään jossa tein raskaan päätöksen. Kaivoin teltan autosta ja siirryin suosiolla muiden tuttujemme leiriin. En kuitenkaan aikonut luovuttaa näin helpolla taistelua vapaan ihmisen oikeuksistani, vaan todellakin nukkua autossa niin kauan kunnes se tultaisiin estämään.

            Mentyäni viideltä nukkumaan ja oltuani melko pettynyt ensimmäisen illan bilemeiningistä legendaarisessa ravileirinnässä, kesti suloista untani kolme ja puoli tuntia ennen kuin oli aika herätä. Kaksi nuorta järjestyksenvalvojakollia tulivat "kevyesti" koputtelemaan autoni ikkunaan ja "ystävällisesti" pyysivät poistumaan autosta. Autoissa ei heidän ilmoituksensa mukaan saanut nukkua, koska siellä saattoi saada lämpöhalvauksen. Tämä ei tietenkään ollut mahdollista teltoissa joihin aurinko pääsi paistamaan ilman esteitä, toisin kuin autossa jossa ikkuna oli auki. 

            Mitään selitystä en sen sijaan saanut siihen, minkä takia autoissa ei muka olisi saanut edes oleskella. Järkkärit vain totesivat, että heille oli annettu tällaiset ohjeet joita he orjallisesti noudattivat. He myös sanoivat, että jos esimies sanoo heille että kuu on juustoa, silloin kuu on heidän mielestään juustoa. 
            Tässä vaiheessa koinkin aiheelliseksi kysyä, että jos heidän esimiehensä käskisi tappaa kaikki leirintäalueen juutalaiset, he ilmeisesti sokeasti tottelisivat myös tätä käskyä? Tähän sain vastaukseksi vain vaivaantuneen hiljaisuuden. Tällainen sokea käskyjen noudattaminen ei toisaalta yllätä, kun ottaa huomioon minkälaiseen kansallissosialistiseen tilaan tämä maa on ajautumassa. 

            Vartin verran tapeltuamme, he sanoivat että heidän työaikansa loppuu viidentoista minuutin kuluttua, jonka jälkeen heitä ei kiinnostanut pätkääkään mitä minä tekisin. Myös väsyneenä kinaamiseen lupasinkin nousta autosta ja painua telttaan nukkumaan. Katselin hetken heidän poistumistaan ennen kuin jatkoin uniani, ihmetellen kuitenkin, että työajan puitteissa juutalaiset voitiin kyllä tappaa, mutta vapaa-ajalla heillä ei ollut mitään juutalaisia vastaan. Ja miksi olisikaan? Hehän vain tottelivat käskyjä. 

Joukkueet valmiina radalle
            Seuraavat pari tuntia kuluivat koiranunta torkkuessa, tuskanhien valuessa otsalla odottaessani milloin seuraava lynkkauspartio saapuisi ovelleni. Niinpä luovuin yrityksistäni yhdentoista aikaan aamulla, ajatellen että voisin yhtä hyvin painua katsomaan Roller Derbya jäähallille.

No olihan sitä kiva katsella
            Roller Derby, tuo tyttöjen juttu jossa kierretään rinkiä rullaluistimilla kahdessa joukkuessa, ja koetetaan olla päästämättä vastustajajoukkueen kärkiluistelijaa (jammeria) ohitse. Alkuun laji näytti paljon hitaammalta ja tylsemmältä kuin mitä olin odottanut. Olin itse asiassa hiukan pettynyt kun punkhenkiset tytöt eivät painattaneetkaan rataa jatkuvasti sata lasissa ottaen tiukkaakin tiukempia vartalokontakteja, vaan yhden jamin / erän maksimiaika oli kaksi minuuttia. Pelin edetessä aloin kuitenkin pääsemään juoneen mukaan, vaikka aika moni asia säännöistä jäi vieläkin hämärän peittoon. Mielelläni menen kyllä otteluun toistekin. Siinä tuntui olevan melko sopivassa suhteessa urheilullisuutta, silmänruokaa, rockhenkisyyttä ja hyvää meinikiä.

            En ehtinyt silmäillä ottelua kuitenkaan loppuun asti, ennen kuin minun täytyi journalistisessa ominaisuudessani kiitää toiseen paikkaan. Ilosaari loungessa nimittäin järjestettiin uuden Miss Farkku-Suomi –elokuvan infotilaisuus. Pidän Miss Farkku-Suomea Kauko Röyhkän ylivoimaisesti parhaana romaanina, vaikka hyviä ovat useat muutkin joihin olen ehtinyt tutustumaan, lukuunottamaan Avecia, joka oli aivan hirveää paskaa.
Miss Farkku-Suomi
            Joka tapauksessa, kyseisessä tilaisuudessa oli Röyhkä itse sekä elokuvan tekijäporukkaa ohjaajasta ja tuottajasta päänäyttelijöihin. Itse tilaisuus oli melko tavanomainen haastattelutilaisuus, jonka päätteeksi leffan nuori näyttelijäkaarti soitti muutaman leffassa kuultavan Röyhkän biisin. 
            Kuitenkin noita muutamaa biisiä lukuunottamatta Lounge oli täysin musiikkivapaa alue, jossa viikonlopun aikana oli lähinnä erilaisten Ilosaaressa esiintyneiden artistien haastattelutilaisuuksia. Itse pidin kyseistä Loungea erittäin hyvänä ideana, jos tahtoi esimerkiksi hetken aikaa hengähtää ja istua rauhassa teltassa, tai jos tahtoi kuulla mitä itse artisteilla oli sanottavanaan. Tällaisen Lounge –tyyppisen ratkaisun soisi ehdottomasti leviävän myös muille festareille.

Täällähän on tuttuja
            Haastattelutilaisuuden jälkeen kävin kokemassa lehdistön työskentelytilat, ja ne hyviksi havaittuani (kahvia!) olikin aika suorittaa pienimuotoinen reunion. Ilosaaressa olivat myös Vukin Euroopan kiertueelta tutut musikantit Katri ja Aleksi. Yhdessä päädyimme oluttelttaan, missä joutuisasti vaihdoimme kuulumisia parin tuopin ajan, ennen kuin päätimme siirtyä ravileirintään viskin pariin.
            Iltapäivä kuluikin rattoisasti viskin ja muisteluiden parissa, ennen kuin Aleksin täytyi poistua valmistautumaan illan keikkaan Elokuun kanssa, ja Katri poistui syömään ja etsimään omaa seuruettaan.

Lepohetki ennen keikkaa
            Ruokailuvaihtoehto alkoi houkuttaa myös allekirjoittanutta, enhän edes muistanut milloin olin viimeksi nauttinut jotakin kiinteää. Siispä otin suunnan kohti läheistä pizzeriaa, jonka ohitse olin edellisenä iltana kävellyt.
            Jotakin väsymykseni tasosta huomasi siinä, että saatuani pizzan tilattua, ja löydettyäni vapaan istumapaikan täydestä pizzeriasta, nukahdin välittömästi heräten vasta pizzan saapumiseen. Kaikki tuntui sujuvan hyvin niin kauan kuin pysyi liikkeellä, mutta pysähtyminen oli äärettömän vaarallista. 
            Olin aamulla herättyäni ajatellut käydä nopeasti katsomassa Roller Derbyn ja Miss Farkku-Suomi –haastattelun, jonkä jälkeen tarkoitukseni oli mennä syömään ja kuosittautua. Enhän ollut ehtinyt edes vaihtaa paitaa sitten eilisen. Nyt kello oli kuitenkin yli kuusi illalla, enkä uskaltanut tässä tilassa enää ottaa pysähtymisen riskiä. Syömisessä oli juuri ja juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseen minut hereillä. 


3. Uusia tuttavuuksia ja pako Laulurinteeltä


            Välittömästi ruokailun jälkeen aioin suunnata takisin alueelle. Enhän ollut vielä ehtinyt kunnolla nähdä ensimmäistäkään bändiä, ja tarkoitukseni oli kuitenkin saada juttu aikaiseksi Jylkkäriin. Kuitenkin, juuri kun sain syötyä, Cáesar soitti vaatien läsnäoloamme porttien ulkopuolella. Tällä kerralla Cáesarin oli tarkoitus pysytellä maisemissa koko viikonlopun, ja ranneke kädessä varmisti sen ettei hän myöskään päässyt tuhlaamaan lippurahojaan kuten edellisenä viikonloppuna oli harmittavasti käynyt. En ollutkaan ehtinyt vielä hengailla Cáesarin kanssa tänä viikonloppuna juuri ollenkaan, niinpä vain keräsimme Williamin kanssa laukut täyteen juotavaa, ja siirryimme leirinnän ulkopuolelle.

Pauliina, ja Cáesar sateensuojassa
            Paikalta löysimme Cáesarin lisäksi hänen entisen, nykyisen tai tulevan tyttöystävänsä Pauliinan (tuo ihmissuhdekuvio jäi itselleni hiukan hämäräksi), sekä Pauliinan kaverit; mukavan pariskunnan Jennan ja Matin, sekä kauniin Liisan jolla oli kaikki ominaisuudet mitä vaadittiin tulevan ex-vaimoni vakanssin täyttämiseksi. Jostain syystä hän vain ei tuntunut olevan kovin innoissaan tästä vakanssista. 

           Yhtenä seurueena rymysimme läpi festivaalialueen, anniskelualueelta toiselle kuin heinäsirkat Egpytin vitsauksissa, kunnes muutamaa tuntia myöhemmin huomasin seuraavani Hivesin keikkaa täydessä tinassa anniskelualueelta jonne näki tuskin paskaakaan ja kuuli vielä vähemmän. Päivän odotetuin keikka valui hiekkaan siis suunnilleen samoin kuin muutkin keikat. Vaan väliäkös hällä, onneksi seura sentään oli hyvää.
Matti, Liisa ja Jenna

            Lopulta saimme päähämme suorittaa taktisen vetäytymisen Laulurinteen alueelta Joensuun pahamaineiseen keskustaan. Kello kävi kohti kahta, ja oli suoranainen ihme että Public Corner suostui ottamaan allekirjoittaneen ja muun seurueemme sisään. Tilaamani laadukkaat oluet kuitenkin menivät täysin hukkaan niissä promillemäärissä, mutta toisaalta tuntui, ettei suomalaiset laatukeskarit olisi enää pysyneetkään sisällä. 
            Siinä vaiheessa kun pöytään kannettiin tarjottimellinen shotteja, tiesin että homma lähtisi lapasesta. Mutta miksi ei? Tarkistin vain että laukkuni oli vielä paikallaan tuolin alla. Siellä oli lähes täysi pullo viskiä, jota tiesin tulevani tarvitsemaan vielä ennen kuin tämä hulluus olisi ohi.


4. Tässä osassa kaupunkia en ole vielä ollutkaan... Kiva olla nössön kaveri!

            Sunnuntaiaamuna heräsin naisen ääneen, joka kuulosti siltä että hän oli tottunut käskyttämään liian myöhään nukkuvia miehiä. Katselin hetken hämilläni ympärilleni, ennen kuin muistin missä olin. Olin onnistunut saamaan lattiapaikan Jennan ja Matin asunnolta, ja Jenna oli se, joka koetti saada laumaamme ylös, ulos ja alueelle Amorphiksen keikan alkuun mennessä. Tiesin olevani nopea ylösnousemuksessani, joten käänsin kylkeä ja koetin nukkua vielä hetken aikaa, vaikka toisaalta tiesin etten tulisi siinä enää onnistumaan.

            Cáesar ja Pauliina olivat poistuneet yöllä takaisin ravileirintään, ja ilmeisesti allekirjoittaneen telttaan jossa mahtui oleskelemaan kaksi ihmistä, toisin kuin Cáesarin huvilassa. Itse olin kuitenkin jälleen onnistunut välttämään teltassa nukkumisen, missä aina on omat vaaransa, ja ylösnoustuani tunsin olevani jopa yllättävän virkeä. Olin nukkunut sikeästi, unia näkemättä ja järjestyksenvalvojia pelkäämättä kuivassa ja lämpimässä asunnossa, ja tarkastellessani viskipulloni surkeaa tilaa, oli melko ymmärrettävää miten olin onnistunutkin nukkumaan niin rauhallisesti. 
Kiva olla nössön kaveri!
            Muistin myös Jennan edellisyönä varoitelleen minua moneen kertaan matkan aikana oksentelemasta minnekään. Minäkö muka? Ehei, sen vaiheen oli ohittanut jo aikaa sitten, viimeistään alkukesästä. Tällä hetkellä elin vaihetta missä ruumiini toimi paremmin alkoholin vaikutuksen alaisena kuin ilman sitä. Yksi viskinhöyryinen aamu muiden joukossa ei muuttaisi tilannetta mihinkään

            Sunnuntai kului melko rauhallisissa merkeissä kuivin suin illan kotiin ajamisen takia. Children of Bodomin keikan jälkeen pääsimme kuitenkin kokemaan viikonlopun mitä vittua –hetken, kun seurueemme pariin iskeytyi yhdellä kengällä kävelevä mies. Toinen kenkä hänellä oli kädessään. 

Seuraa suora lainaus:

Mul on Laihon vesi ja sen pleku, ja sä et suostunu juomaa mun kengästä kaljaa. Mikä jätkä.” 
– Sinan Kahveci –

Cool guy is cool
            Kävi ilmi, että Sinan oli jossakin vaiheessa keikkaa heittänyt toisen kenkänsä lavalle, josta se oli hetkeä myöhemmin palautettu täynnä keltaista nestettä. Oletimme kaikki sen olevan olutta, sillä toinen vaihtoehto oli aivan liian pelottava että sitä olisi voinut edes ajatella.
Haters gonna hate
            Nyt Sinan siis pyrki saamaan jonkun juomaan tämän oletettavasti Alexi Laihon oletettavasti oluen pois kengästään, että hän saisi kenkänsä jälleen jalkaan. Tiedustellessani miksi Sinan ei itse juonut tuota kallisarvoista juomaa omasta kengästään, hän siirtyi käyttämään vahvasti psykologisia keinoja, toistellen lausetta ”Kiva olla nössön kaveri!”
            Vietettyäni koko päivän jonkinasteisessa masentuneisuuden koomamaisessa tilassa, millaisen voi saavuttaa vain puolitoista kuukautta jatkuneen kujanjuoksun jälkeen, en kauaa jaksanutkaan kuunnella moista, vaan nappasin kengän käteeni ja keitaisin sen kitusiini. 
            Oli siinä mitä tahansa, niin helvetin pahalta se maistui. 

5. Kivaa oli mutta kyllähän ahdasmielisyys vituttaa

            Poistuessamme ravileirinnästä sunnuntai-iltana, olin hämmästynyt kuinka moni oli vielä jäämässä jatkamaan juhlia. Perjantai-illan bileet eivät olleet vakuuttaneet allekirjoittanutta, ja lauantain olin missannut seikkailemalla toisella puolen kaupunkia. Cáesarilta ja Williamilta tosin kuulin, että myös lauantai oli ollut yllättävän rauhallinen.
            Vaikka vaikutti siltä, että sunnuntai saattaisi olla ravileirinnän paras bilepäivä, pidän mielenvikaisina niitä jotka väittävät Ilosaaren menevän millään mittarilla Provinssin edelle. Etenkin leirintäalueet, bileet ja järjestäjien suvaitsevaisuus ovat Provinssissa valovuoden edellä tätä ”suvaitsevaisuuden kukkasta”. 

           Ja jos olinkin ollut närkästynyt Ruisrockin porteilla tapahtuneista ruumiintarkastuksista, niin tässä vaiheessa ne tuntuivat kuin silkkihansikkain tehdyltä hellältä silitykseltä. Ilosaarirockin porteilla tehtyjen ruumiintarkastuksien jälkeen oli lähinnä perseraiskattu olo. Ihmettelenkin, mikä sai nuo iljettävät ihmishirviöt olemaan hoonaamatta takaluukkuani. Kiiluvista silmistään näki, että he olisivat nauttineet siitä. 
Telttojen välissä metri tilaa. Miten niin ei ole?
           Lisäksi ravileirinnässä jokaisen teltan välissä piti olla metri tilaa. No eipä ollut. Siltikin, lauantai-aamuna Cáesar herätettiin omasta asumuksestaan ja häntä vaadittiin siirtämään oma telttansa turvallisen etäisyyden päähän muista teltoista. Järkkäreitä ei ollenkaan haitannut leirimme muut teltat jotka myös olivat liian lähellä toisiaan, puhumattakaan koko leirintäalueen sadoista muista teltoista jotka olivat käytännössä kiinni toisissaan. 
           Huolestuneena kansalaisen koetinkin ottaa lauantai-iltana yhteyden paikalliseen päivystävään palomestariin, jotta hän voisi tulla itse toteamaan nämä järkyttävät turvajärjestelyjen laiminlyönnit. Kolmannen turhan puhelun jälkeen oli selvää ettei kukaan vastaisi. Joko Joensuussa sana "päivystävä" tarkoittaa jotakin muuta kuin mitä se muualla tarkoittaa, tai sitten herra päivystävä palomestari oli nauttimassa Ilosaarirockin ilmaisia tarjoiluja jossakin pimeässä takahuoneessa, missä nämä toistensa selkää rapsuttelevat salaseuralaiset kokoontuivat. 
            Olisin tietysti voinut nostaa asiasta suuren journalistisen haloon, mutta ymmärsin että tuon mafian taustalla toimivat suuremmat voimat, joita en tahtonut saada kimppuuni. 

”Aloin olla liian vanha hankkimaan vaikutusvaltaisia vihamiehiä kun kädessäni ei ollut valttikortteja, ja olin menettänyt osan vanhasta vimmastani, joka oli saanut minut tekemään mitä huvitti luottaen siihen, että voisin aina paeta seurauksia. 

Olin väsynyt pakenemaan ja väsynyt siihen, ettei minulla ollut valtteja käsissäni. Oivalsin yhtenä iltana, kun isuin Alin terassilla, että mies tulee toimeen älyllään ja röyhkeydellään vain tiettyyn pisteeseen asti. Olin elänyt niin jo kymmenen vuotta, ja minusta tuntui että varastoni olivat käymässä vähiin”. 

- Hunter S. Thompson, Rommipäiväkirja -


            Yhtä kaikki, kesä oli jo puolessa, ja olin juuri selvinnyt hengissä neljänsistä festivaaleistani. Seuraavana tiedossa oli kesän ensimmäinen vapaa viikonloppu, jonka ajattelin käyttää tehokkaasti ottamalla haltuun kesäkaupunki Helsingin. 
            Takaraivossani hakkasi kuitenkin tieto siitä, että kesä oli juuri kivunnut lakipisteensä ohitse, ja aika työnsi meitä vääjäämättä kohti syksyä. Kylmyyttä ja pimeyttä. Tahdoin uskoa, että vielä oli aikaa, niin kuin varmasti olikin, mutta tiesin myös, että oli lisättävä vauhtia. 



torstai 19. heinäkuuta 2012

Kuilun partaalla - Toinen totuus Ruisrockista



”There are three sides to every story:
Your side, my side, and the truth.
And no one is lying.
Memories shared serve each differently.”
- Robert Evans -


            Perjantaina oli taas sen aika. Toisen kesätentin nimittäin, ja voin kertoa, etten milloinkaan aikaisemmin ole kirjoittanut neljää esseevastausta alle kahteen tuntiin. Meitsi rulettaa!
            En varmaan myöskään koskaan ole ajanut Jyväskylästä Turkuun alle kolmessa tunnissa, mutta aika, tuo säälimätön narttu ei antanut minulle minuuttiakaan anteeksi, ja Ruisrockin alueella oli ehdottomasti oltava Floggin Mollyn keikan alkaessa, eli varttia vaille kymmenen. 

            Matka sujui itse asiassa niin joutuisasti, että olin Turussa ennen kuutta, ja ensimmäisenä valmiina ryhmästämme. Kipaisin hakemassa vapaalippuni pikaisesti Turun Radissonista. Kerjäsin itselleni vielä jotain extrapaloja check-innissä, ruokalippuja tai jotain mutta eipä onnistunut. Suklaakarkin sentään antoivat. 
            Seuraavaksi etsin käsiini jo Provinssissa kuvaajanani toimineen Williamin, sekä Julius Cáesarin, jonka jälkeen ajoimme helvetillistä kyytiä Ruissalon päädyssä sijaitsevaan Ruissalo Campingiin Saaronniemeen. Toissavuonna olimme kokeneet Ruisrockin oman leirinnän ja todenneet sen melko laimeaksi ruohokentäksi Turkuhallin kupeessa. Viime vuonna olimmekin majoittuneet mukavasti sisätiloissa Cáesarin kämpillä aivan Turun bussiaseman vieressä. Viime vuoden jälkeen paljon vettä oli kuitenkin virrannut Aurajoessa (vai oliko? Eihän se vesi näytä liikkuvan mihinkään) ja Cáesarkin oli tätä nykyä ikään kuin asunnoton.
            Saaronniemessä olin itse majoittunut kerran, mutta siitä oli vuosia aikaa, ja nyt, saapuessamme leirintään meno ja meininki näytti siellä huomattavasti paremmalta kuin edellisellä kerralla. Maksoimme itsellemme oikeuden majailla leirinnässä sunnuntaihin klo 15:00 saakka, mikä saattoi myöhemmin muodostua ongelmaksi. Jos vanhat merkit pitivät paikkansa (kuten tieliikennelaitoksella oli tapana sanoa), en todellakaan ollut ajokunnossa sunnuntaina klo 15:00, mutta se oli sen ajan murhe. 

Cáesarin huvila oikealla
            Ei muuta kuin leiri pystyyn helvetillisen kovaan maahan paikalle, minne järkkärit olivat meille teltan paikat näyttäneet. Saatuamme Williamin kanssa omat telttamme pystyyn, siirryimme auttamaan Cáesaria oman telttansa pystyttämisessä. Viimein, kun suureellisen tappelun jälkeen olimme saaneet kiilat jotenkin maan sisään ja teltan pystyyn, keksivät järkkärit saapua paikalle ilmoittamaan, että telttojen välissä tuli olla neljä(!) metriä, ja että meidän pitäisi siirtää Cáesarin telttaa kauemmaksi naapurin teltasta. Annoin katseeni kiertää hetken aikaa leirintäalueella silmäillen vieri vieressä olevia telttoja, otin kasvoilleni are you fucking kidding me –ilmeen lausuen: ”ei onnistu.”
            Jostain kumman syystä tämä toimi, ja järjestyksenvalvojat lähtivät etsimään helpompia rasteja jossa he voisivat toteuttaa itseään.

            Saatuamme leirin pystyyn, koimme olevamme edelleen edellä aikataulusta, ja soimme itsellemme pienen hetken leirinnässä kiertelyyn. Telttoja oli paikalla mukavanlaisesti, mikä lupaili viikonlopulle hyviä bileitä. Ihmisiä toisaalta näytti olevan melko vähänlaisesti, mutta tämä varmaankin johtui siitä että suurin osa heistä vietti aikaansa jo festivaalialueella musiikista nauttien.

            Matkaan siis lähdimme mekin. Saaronniemestä oli festarialueelle rapeat viisi kilometriä, mutta koska pidän kävelystä enemmän kuin busseista, ja heinäkuun ensimmäinen viikonloppu oli mukavan helteinen, enkä omasta mielestäni ollut ehtinyt vielä saavuttamaan riittävää flow –tilaa, sain seuralaisenikin liittymään mukavaan kävelymatkaan läpi Ruissalon kauniin luonnon.
            Ensimmäiseksi tosin leirinnästä lähdettyämme kävelytie seurasi melko pitkään upean golfkentän reunustaa, ja siellä, elintason toisella puolella rantaruotsalaiset nauttivat elämästä ja opettivat pellavapäisiä lapsiaan paremman maailman tavoille. En kuitenkaan voinut olla miettimättä minkälaista suhmurointia kunnallispolitiikassa oltiin tarvittu että oltiin aikanaan saatu rakennettua golfkenttä luonnonsuojelualueelle. No, rahalla saa ja golfkärryllä pääsee.
            Mutta olihan siellä sitä upeaa luontoakin Keski-Eurooppalaisine lehtipuineen ja komeine merenrantahuviloineen. Oma suosikkini tosin oli maisemointitarkoituksessa paikalle tuotu ylämaankarja. Komeita elukoita.

            Reilua viittä kilometriä ja noin kuutta olutta myöhemmin olimme vihdoin festivaalialueen porteilla, minne jouduimme myös Cáesarin jättämään. Hänen nerokas suunnitelmansa oli ostaa lippu ainoastaan lauantaille, ja nyt hän jatkoi omaa odysseiaansa Turun keskustaan tapaamaan vanhoja kavereitaan, meidän siirtyessämme Williamin kanssa alueen sisäpuolelle.
Teurastajan virnistys
            Vanhan tutun Soundin kojun luona kohtasimme viimeinkin toisemme silmästä silmään. Garth Butcher ja Benjamin Callahan. Tällä kojulla oli meille molemmille erityinen merkitys. Vuotta aikaisemmin Garth oli nimittäin voittanut Soundin päiväpalkinnon parhaasta heviletin heilutuksesta (päivän ainoana kilpailijana tosin), ja samanaikaisesti kauniimpi Soundi –tytöistä ei ollut lämmennyt krapulaisille iskuyrityksilleni.
            No, toisen voitto on toisen tappio, ja jälleennäkeminen olikin erittäin herkkä. Tuntui kuin olisi tavannut sodassa kuolleeksi luullun veljensä tai palannut yhteen vanhan bändinsä kanssa unohten typerät egoistiset erimielisyydet jotka olivat repineet rikki lupaavasti alkaneet urat.
            Ja kun nämä joutavanpäiväiset muodollisuudet oltiin saatu hoideltua alta pois, olikin aika siirtyä kohti Flogging Mollya. Garthilla oli myös mukanaan hänen majoittajansa Tia, joka ei illemmalla suostunut uskomaan että muistin hänen nimensä vaikka olisinkin unohtanut sen. Niinpä kutsuin häntä loppuviikonlopun ajan tuttavallisesti Pirkoksi.

            Keikka-arviot voitte lukea tuttuun tapaan osoitteesta www.jylkkari.fi, sitten aikanaan kun ne sinne ilmestyvät, mutta voi jumalauta että olihan hauskaa olla pitissä pitkästä aikaa. Huusin, hypin, riemuitsin, tunsin ylpeyttä, olin transsissa, olin tanssitranssissa, olin melkein lavan edessä, olin taaempana lepäämässä, olin hiestä märkä - ja kun pöly tuntia myöhemmin alkoi laskeutua, olin selvinpäin.
            Ruisrockissa on aina ollut erittäin hankalaa oikean juomatasapainon saavuttaminen. Lipulla pääsee vain kerran päivässä sisään, joten aamupäivällä pitäisi koettaa juoda mahdollisimman paljon, että humalatila nousisi vielä jonkin aikaa alueelle sisään päästyä, minkä jälkeen sitä täytyisi koettaa pitää yllä mahdollisimman pitkään mukanaan tuomilla piilopulloilla, ja lopulta anniskeluravintolan ylihintaisilla tuotteilla. Yleensä kuitenkin tuo alkukiihdytys jää liian laimeaksi, tai vaihtoehtoisesti lipsahtaa täysin överiksi. Tällä kertaa olin juuri pääsemässä joko täydelliseen lähtökiihdytykseen, tai sitten menossa vauhdilla reunan ylitse, kunnes Flogging Mollyn keikan aikana tapahtunut riehuminen haihdutti kaiken humalan kehostani. No, huomenna uutta matoa koukkuun, enkä nyt puhu siitä tequilapullojen sisällä olevasta toukasta. 

            Keikan jälkeen koimme kuitenkin tarvitsevamme jotakin juotavaa välttääksemme dehydraatiota, ja suuntasimme siis anniskelualueelle. Siellä ollessamme nautimme Kauko Röyhkän ja Nartun sulosävelistä, ja tämän jälkeen olikin jo aika siirtyä illan pääesintyjän, eli Pulpin pariin. Vaikka olimmekin lavasta melko kaukana, oli esitys siitä huolimatta erittäin nautittava, ja voi vittu miten Jarvis Cocker voi olla niin tavattoman flegmaattisen tyylikäs. Jotain mihin yksikään hipsterirunkkareista ei tule milloinkaan pääsemään. Ei edes lähelle. Jarvis Cocker oli cool jo ennen kuin teistä tuli... ei kun hetkinen, eihän hipsterikusipäät ole koskaan olleet tyylikkäitä.

            Edellisviikon tavattoman rankan eräretken rasittama Garth poistui keikan jälkeen omaan luksusmajoitukseensa, jättäen minut ja Williamin kävelemään takaisin leirintään. Täytyy kyllä tuossa kävelymatkassa ihmetellä miten laiskoja nykynuoret tänä päivänä ovatkaan. Niin vähän kävelijöitä näkyi meidän lisäksemme viikonlopun aikana tuolla reitillä. Kaikki käyttivät bussia.

            No, olisihan se bussi saattanut hiukan nopeampi olla, vaikka toisaalta jonottaminen täpötäynnä olevaan bussiin ei myöskään innostanut. Saavuimme siis leirintään kolmen aikaan yöllä, ja pienen nestetankkauksen jälkeen olimme valmiit etsimään leirintäalueen parhaat bileet. 
            Kovin kovin hiljaista kuitenkin oli. Kenties perjantain helle oli ottanut niin koville, että kaikki nämä veltot nuorisolaiset olivat pitkän päivän uuvuttamina kömpineet omiin telttoihinsa.
            Leirintäalueen laiturilta tosin löysimme lopulta muutaman 17 –kesäisen Järvenpääläisen, joista humalaisin oli etsimässä jotain kunnon menoa. Onneksi hänen hiukan selväpäisempi kaverinsa raahasi tämän 90 –luvun tuotoksen nukkumaan, muuten olisin saattanut näyttääkin kuinka kivat bileet voisimme kaksin saada aikaan.

            No, se niistä bileistä sen illan osalta. Oli vain alistuttava ja painuttava autoon nukkumaan. Tai ei sittenkään vielä. Olin nimittäin juuri käymässä autoon, kun huomasin telttani liikkuvan. Hetken jo ajattelin, että sinne on salaa hiipinyt jokin uskomattoman kaunis haltiatar viereisestä metsästä, ja nyt pitkine korvineen hän vain odottaisi, että saapuisin riisumaan yksi kerrallaan hänen lehdistä ja ylämaankarjan turkista valmistetut vaatteensa. Kiihkeän lemmentuokion jälkeen hän veisi minut kansansa luokse, jossa minusta tulisi heidän uusi kuninkaansa, ja loppuelämäni omistaisin päättymättömälle sodalle tuota hirviömäistä golfkenttää vastaan joka oli turmellut kansani asuinsijat.

EI.

            Teltassani oli mies. Alaston mies. Aivan vitun sekaisin oleva ruma alaston mies. Mikä vittu teltassani on että jo toisilla festareilla putkeen sieltä löytyy sinne kuulumaton mies?
            Kohteliaasti pyysin häntä pariin kertaan suksimaan vittuun, mutta emme selvästikään puhuneet samaa kieltä, ja sattuneista syistä en tahtonut koskea häneen pitkällä tikullakaan. Baseball –mailalla olisin kyllä voinut hellästi kosketella. 
            Koska puhe ei tuottanut tulosta, kutsuin paikalle järjestyksenvalvojan joka kutsui paikalle lisää kollegojaan. Hekään eivät kuitenkaan puhuneet samaa kieltä teltassa olevan otuksen kanssa, sillä asialle ei tapahtunut mitään. Onnistuivat järkkärit sentään minulta kysymään että onko se varmasti minun telttani? Hyvähän tällaiset asiat on varmistaa, mutta vittu. 
            Seuraavaksi ajattelin olla avulias, ja kysyä viereisen leirin runkkareilta jotka olivat vielä hereillä, ettei heiltä ollut kadonnut yhtään kaveria? No ei ollut, sain töykeähkön vastauksen ja jotakin muuta mussutusta mitä en siinä tilassa jaksanut kuunnella.
            Tällä välin järjestyksenvalvojat olivat saaneet poliisit paikalle, ja nämä olivat ilmeisesti löytäneet saman kielen tuon teltassani majailevan lötköpötkön kanssa saaden lopulta houkuteltua tämän ulos.
            Ulostautumisen jälkeen selvisi pari asiaa. Teltassani majaillut kaveri oli sama tyyppi jota oltiin naaraamassa rannalta minne hän oli unohtanut vaatteensa, vaikka monesti hän yritti kieltää ettei ollut jättänyt vaatteitaan mihinkään vitun rannalle. Toiseksikin, kyseinen runkkari oli kuin olikin kadoksissa juurikin siitä naapurin kusipääleiristä. Vittu mitä spedejä. Sanon sen uudelleen. Vittu mitä spedejä. 



            Lauantaina helle jatkui, ja heräsin siihen väsyneenä vajaan viiden tunnin yöunien jälkeen. Alkoi näyttää pahasti myös siltä, että univelka mikä syksyyn mennessä olisi kertynyt, tulisi olemaan jotakin massiivista, eikä välttämättä enää käsiteltävissä olevaa.
            Helteen vuoksi laitoin päälleni valkoisen paidan, jota ajattelin käyttää kunnes tulisi aika siirtyä festarialueelle. Sinne ei kannattanut laittaa valkoista paitaa likaantumaan. Hetkeä myöhemmin tosin tajusin, ettei kannattanut myöskään pyyhkiä hikistä, paskaista naamaansa valkoiseen paitaan. Tosin tämän asian tajusin noin sekunnin liian myöhään.
Voi vitun lokit
            No, onneksi oli riittävästi varapaitoja mukana, joten ei muuta kuin puhdasta paitaa tilalle. Ja tuskin olin saanut uuden paidan päälle niin eikö vittu lokki paskanna suoraan siihen! Leirintäalue on täynnä väkeä ja sitten tämä nilkki valitsee juuri pakasta repäistyn paitani kohteekseen. On jotenkin ironista että Ruisrockin mainoksissa tänä vuonna liitelee yksi noista vittupäistä. Täytyykin tulevaisuudessa kehitellä jonkinlainen lokkiansa, millä saan nuo runkkarit elävinä kiinni. Sitten vastavuoroisesti alan paskomaan niiden päälle, että tietävät miltä tuntuu.

            Sanotaan että Jumala koettelee niitä joita Hän kaikkein eniten rakastaa, mutta allekirjoittaneelle riittäisi kyllä hiukan vähempikin määrä rakkautta.

            Eipä muuta kuin uutta paitaa päälle, ja toive siitä ettei tämänkaltaisuuksia tapahtuisi enää kovin usein. Muuten joutuisin viettämään loppuajan ilman paitaa, ja mellakkahan siitäkin syntyisi. 
Cáesar ennen katoamistaan
            Olimme Williamin kanssa juuri poistumassa leirinnästä, kun törmäsimme leirintäalueen kahvilassa paluun tehneeseen Cáesariin. Hän kertoi pitkäksi venähtäneestä Turun matkastaan, ja siitä kuinka hän oli juonut lauantain lippurahansa päätyen viettämään yönsä puiston penkillä. Onneksi Turun yö on hellä lapsiaan kohtaan.
            Se siitä sitten. Cáesar jäi paistattelemaan päivää leirintäalueelle, meidän jatkaessamme matkaa Williamin kanssa kohti festivaaleja, ja Garth Butcheria jolla tänään olisi mukana myös hänen parempi puoliskonsa, miss Muir.
Edellisyönä tapahtuneesta kävelymatkasta jonka jouduimme suorittamaan kuivin suin olimme Williamin kanssa viisastuneet sen verran, että hiukan ennen leirintäaluetta kävimme piilottamassa jokusen tölkin metsään. Siellä ne meitä illalla odottelisivat ellei Jumala päättäisi rakastaa meitä hiukan lisää. 
Päästyämme festarialueen kupeeseen päätin huvin vuoksi demonstroida Williamille miten nopeasti on mahdollista päästä aidan yli. Tarkoitukseni oli siis nimenomaan demonstroida, ei kiipeillä aidalla sen ylitsemenosta nyt puhumattakaan. Mainitsin tästä vielä erikseen lähistöllä seisovalle oranssiliiviselle orangille joka ei näyttänyt ollenkaan tajuavan missä mennään.
Olin tuskin päässyt alkuun demonstraatiossani kun selkäni takaa kuului valittava ääni: ”älä kiipeä sille aidalle.” Selitin toistamiseen mitä olin tekemässä, jonka jälkeen valittava ääni jatkoi: ”älä koske siihen aitaan, se kaatuu.” Sanoin, etten ollut koskemassakaan siihen vitun aitaan, jonka jälkeen sain vastaukseksi: ”älä koske siihen aitaan.”
Olkoon saatana. Jatkoimme matkaa aidan vierustaa pitkin ja päätimme oikaista henkilökunnan pysäköintialueen lävitse, josta oli päässyt aivan mukavasti edellisenä iltana lävitse. No eipä tietenkään päässyt enää, ja meidän täytyi kiertää monta sataa turhaa metriä tuon kuppaisen parkkialueen ympäri. Kohteliaasti tiedustellessani minkä takia he olivat sulkeneet tuon kulkureitin, valehtelematta sain järjestyksenvalvojilta vastaukseksi: ”ihan ilkeyttämme.”
Suomalaiset järjestyksenvalvojat. Ainutlaatuinen tuote maailmassa. Miten vittu voi olla mahdollista? Ehkä elettyämme liian monta sataa vuotta vieraan vallan alla kansasta on kehittynyt sellainen, etteivät yksittäiset ihmiset osaa käsitellä pienintäkään vallanmurusta jonka he saavat käsiinsä, ilman että se sekoittaa heidän päänsä. Tai sitten järkkäreiksi hakeutuu vain täysiä vittunaamaurpoja.
Eivätkä iloiset kanssakäymiset järkkäreiden kanssa suinkaan tähän päättyneet. Festarialueen portilla suoritettiin erittäin perinpohjainen (ei tarpeeksi perinpohjainen) ruumiintarkastus jonka jälkeen oli todella hyväksikäytetty olo. Seuraavaksi syynättiin laukku ja kaksi mukanani ollutta "limonadipulloa". Oma vikani tässä tilanteessa toki oli se, että olin ostanut pulloja joiden korkeissa oli vanhan mallinen sinetti, mikä täytyi väkisin murtaa jos tahtoi korkin auki. Uudemmissa korkeissa pullohuijaus on huomattavan paljon helpompi toteuttaa.
Lopputulos oli kuitenkin se, että toinen pulloistani avattiin ja jumalaiset viskikolani imeytyvät Ruissalon janoiseen maahan. Paskiainen. Onneksi Helvetin alin rinki on varattu viskintuhlaajille.

En ole kovinkaan hyvin edelleenkään perillä laeista, mutta käsitykseni mukaan järjestyksenvalvojilla ei ole minkäänlaisia valtuuksia tarkistella ihmisten laukkuja, saatikka sitten tehdä ruumiintarkastuksia. Olen elänyt uskossa että oikeusvaltiossa tällaisen operaation saisi suorittaa ainoastaan poliisi, ja silloinkin täytyy olla erittäin hyvät syyt epäillä. Mielestäni pitäisi saada kansanliike aikaiseksi ja ihmisten nousta vastustamaan heidän yksityisyyteensä kohdistuvia rikkomuksia. Tästä voitaisiin alkaa kinaamaan kaikkien festivaalialueiden porteilla niin että jonot venyisivät kilometrien mittaisiksi. Vaatikaamme siis oikeuksiamme niin kauan kun tässä maassa niitä on vielä jäljellä. 
Olisikin paljon helpompaa, jos vain sallittaisiin ihmisten kuljettaa alueelle omia juomiaan. Kyse ei ole mistään muusta kuin laista, jonka joku on säätänyt. Se voitaisiin aivan hyvin kumota. Mitä pahaa siinä voisi olla, että ihmiset toisivat omia juomiaan alueille?
Ai niin. Unohdin että silloin festarijärjestäjät eivät voisi enää myydä anniskelualueilla ylihintaista, lämmintä litkuaan. Mistäpä muusta tässäkin olisi kyse ellei rahasta. Kaikessa on aina kyse rahasta

Mars Volta
Sainpahan kuitenkin yhden tölkin ja toisen ”limupulloistani” alueelle. Sitä paitsi, en keksi montaakaan parempaa tapaa nostattaa tunnelmaa kuin tavata Garth Butcher (omine piilopulloinen) ja ihastuttava miss Muir. Päivää piristi huomattavasti myös se, kun Mies joka toi Rock´n´Rollin SuomeenJuhani Merimaa käveli ohitseni tyynesti kuin vain Ruisrockin omistaja voi.
Lauantain artistikattaus ei omalta osaltani juurikaan hurraahuutoja herättänyt, joten iltamme alueella kuluikin enimmäkseen olutteltassa Williamin, Garthin ja muun vaihtelevan seurakunnan kanssa. Aina yhtä ihana Nina Persson oli toki mukava nähdä livenä pitkästä aikaa.

Koitettuani juoda koko päivän itseäni turhaan humalaan anniskelualueiden laimeilla oluilla, poistuimme alueelta lopulla yön lyhyenä, pimeänä hetkenä. Narikalla Garth Butcher tarjosi GT:t seurueellemme ennen poistumistaan majapaikkaansa Pirkon ja miss Muirin kera. Tämä tuntui vihdoinkin hoitavan homman ja kolahtavan kuuppaan antaen mukavan turtumuksen tunteen. 
Olisi ollut mukavaa viettää koko viikonloppu Garthin kera, mutta eriävät majoitusratkaisumme olivat viikonlopun aikana muodostaneet ylittämättömän esteen. Oli viikonloppuja, joina olimme liikkuneet tiiviisti yhdessä toisiimme tukeutuen, ja silloin tuntui ettei mikään ollut meille mahdotonta. Tuntui että pystyisimme kahdestaan kampeamaan maailman paikaltaan. Näitä tilaisuuksia meille toki tulisi vielä myöhemmin tänä kesänä. Viettäisimmehän yhdessä tänä kesänä vielä Naamat sekä kauan odotetun Sziget –festarin. 
Kävellessäni takaisin leirintään Williamin kanssa ja juodessamme metsässä piilossa olleita oluitamme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa, mietin näitä asioita ja tunsin tuskaista yksinäisyyttä. Onneksi William käveli vierelläni. Vaikka häneltä puuttui Garth Butcherin sosiaalisten tilanteiden taito ja kyky spontaaniin heittäytymiseen, hänellä oli muita ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä erittäin hyvän ystävän.

Bileporukan dagen efter
Yön pimeys alkoi väistyä päästessämme takaisin leirintään, missä ylhäinen Cáesar meitä jo odotteli, ja tällä kertaa löysimme myös hyvät bileet. Ne alkoivat laiturilta ja jatkuivat rantakallioille. Osallisena oli myös edellisillan 17 –vuotiaat lapsoset, mutta heistä emme välittäneet. Päähuomion nimittäin vei pääkaupunkiseudulta Turkuun saapuneet Joona, Joonas, Koivu, Julian ja kumppanit, jotka järjestivät kiitettävän hyvät jatkot. Joimme, polttelimme, juttelimme ja nauroimme kunnes vihdoin, puoli yhdeksältä aamulla jouduin vastahakoisesti jättämään juhlat kesken ja painumaan nukkumaan. Sunnuntaista oli odotettavissa pitkä.

Aamulla ruumistani ravisteli ennenkokematon väsymys. Pääsin hädin tuskin ulos autostani, ja pihalla tunsin putovani niille sijoille. Voin sanoa ettei Opus Dein numeraareilla ole aavistustakaan ruumiin kurittamisesta. Hetkittäin aloin tuntea olevani kuin objektiivinen tarkkailija, katsellessani ulkoapäin kehoni ja mieleni astettaista rappeutumista. En kuitenkaan ollut valmis painamaan jarrua. En vielä. Syksyllä katsottaisiin olisiko erikoiskirjeenvaihtaja Callahanista jäljellä mitään muuta kuin muisto joka hiipuisi kuin päivän viimeinen valo ennen sinistä hetkeä joulukuun iltaan.

Helteet olivat ohitse, ja ilma enteili vesisadetta. Kasasimme leirin nopeasti, ja juuri ajoissa ennen kuin taivaalta alkoi pirskota vettä. Kävi ilmi että Cáesar oli poistunut paikalta jo aamun tunteina - kenties ennen omaa nukkumaan menoani - ja palannut takaisin omaan kesätukikohtaansa Poriin. Hänet kohtaisimme kuitenkin viikkoa myöhemmin Ilosaaressa, jonne Cáesarilla oli jo lippu valmiina ettei hän sillä kertaa pystyisi kumoamaan sitä kurkustaan alas. 
Paviljonki
            Iltapäivän hengasimme edellisyön tuttavuuksiemme leirissä, pitäen paviljongin alla sadetta. Tai oikeastaan pidimme paviljonkia pystyssä jonka alla pidimme sadetta. Paviljonki oli nimittäin edellisyön temmellyksissä kärsinyt sen verran pahasti ettei pysynyt pystyssä ilman apua.
            Ruissalon leirintäalueellahan paviljongit olivat kiellettyjä (ilmeisesti vanhat kunnon paloturvallisuussyyt), ja järkkärit kävivätkin toistuvasti valittamassa jo valmiiksi säälittävässä kunnossa olleesta rakennelmasta. Eivät sitä kuitenkaan jaksaneet väkivalloin ottaa meiltä haltuumme. Kiitokset siitä.

            Saimme myös todistaa ikävää välikohtausta sadetta pitäessämme, kun pari arjalaisen suvun kotimaista edustajaa hyppäsivät autoonsa nautittuaan takuulla jotain muutakin kuin pelkkää alkoholia. He ajelivat hetken aikaa leirintäalueella ympäriinsä, kolhivat yhtä autoa ja lähtivät sen jälkeen kohti suurempia seikkailuja. Onneksi uudet tuttavamme soittivat poliisit paikalle jotka poimivatkin kaksikon kyytiinsä hetkeä myöhemmin, ja onneksi nuo idiootit eivät onnistuneet ajamaan autolla yhdenkään teltan päältä. Siinä olisi voinut tulla rumaa jälkeä. 
Block Party ja partyfiilis
            Williamin kanssa meidän oli tarkoitus ehtiä näkemään Block Party, ja Garth Butcher viimeisen kerran viikonloppuna ennen kuin tämä poistuisi jälleen pohjoisen tukikohtaansa. Paviljongin alla oli kuitenkin niin lokoisaa, että vähitellen alkoi tulla kiire, ja joudimme ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana turvautumaan bussikyytiin. Oli muuten melkolailla mukavaa ja joutuisaa taittaa yli viiden kilometrin matka tällä tavoin. Eikä mikään ihme ettemme olleet nähneet juurikaan muita kävelijöitä omilla poluillamme. 
            Festarialueella näimme vielä pikaisesti Garth Butcherin, joka muisti mainita sumopainiottelustaan Pirkkoa vastaan, mistä muistuikin mieleeni vanhan kunnon Max Cannon ja hänen sarjakuvansa
            Garth Butcherin poistuessa taivaat todella aukenivat, kuin vastalauseena hänen liian aikaiselle poistumalleen. Etsimme Williamin kanssa suojaa, mutta siinä vaiheessa kun sellaisen löysimme, olimme jo aivan läpimärkiä. Sade kesti vain puolisen tuntia, mutta onnistui tekemään tehtävänsä ja muuttamaan festarialueen nurmikentän kuravelliksi, jota pitkin sai luistella eteenpäin varoen turvalleen lentämistä. 
            Sunnuntai kului melko rauhallisissa ja märissä tunnelmissa musiikista fiilistellen, kunnes illan tullen oli aika lähteä noutamaan autoa leirintäalueelta, minne meillä ei ollut enää pääsyä, koska olimme ostaneet majoituksen vain sunnuntai-iltapäivään.
            Festarialueelta poistuessamme koetimme käyttää hyväksemme sivuporttia, josta olimme aikaisempina päivinä päässeet todella kätevästi tarvitsematta kävellä lähes kilometrin mittaista kiertoa pääportin kautta. No sehän oli nykyään myös suljettu festivaaliyleisöltä, ja kun asiallisesti kysäisin järjestyksenvalvojilta, voisimmeko oikaista tuon muutaman kymmenen metrin matkan yleisöltä suljetun alueen lävitse, ei toinen järkkäreistä meinannut antaa millään lupaa. Muutaman kymmenen metrin kävely mistä ei ollut mitään haittaa kenellekään, mutta helvetisti hyötyä meille, eikä vitun ämmä meinannyt antaa lupaa. Onneksi toisella järkkäreistä oli järki päässä, ja lopulta saimme itsemme puhuttua siitä lävitse. 
Päästyämme leirinnän tuntumaan, tiesin, että minun täytyi päästä alueelle järkkäreiden ohitse. Niinpä hiiviskelin ja väijyin tieni metsän lävitse leirintään, tuntien itseni vihollislinjojen taakse jääneeksi sotilaaksi joka koetti palata takaisin omiensa luo.
            Parinkymmenen minuutin metsässä rämpimisen jälkeen kuitenkin onnistuin pääsemään leirikentän laitaan, josta kävelin muina miehinä autolleni ja ajoin portista ulos järjestyksenvalvojille iloisesti vilkutellen. Nappasin tien vierestä Williamin kyytiin, heitin hänet keskustan bussiasemalle ja lähdin ajamaan kohti Jyväskylää. 

            Vaikka festareilla on aina hieno olla, ja yleensä sieltä on myös mukava palata kodin mukavuuksien pariin, voi paluu toisinaan olla yhtä tuskaa. Ajaa monta tuntia väsyneenä pimeää tietä, seuranaan vain omat, sekavat ajatuksensa. Kotona odottaa tyhjä, musertavan hiljainen asunto, ja vieläkin musertavampi yksinäisyys. Ja tämä kaikki olisi pystyttävä käsittelemään yksin, parempi vielä jos sen onnistuisi käsittelemään tulematta hulluksi. Saattoi vain toivoa pystyvänsä nukahtamaan mahdollisimman nopeasti, ja nukkumaan painajaisia näkemättä. 

Onneksi Ilosaari odotti jo kulman takana.



keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Jumalan kämmenellä



"Jumalan kasvojen eteen oli totuttu astumaan yksin 
tai luotetun opastajan kanssa kahden"

- Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu -



            Vietettyäni juhannuksen enimmäkseen hiljentymisen merkeissä, sikiöasennossa maaten, itkien ja itsesäälissä velloen, oli seuraava looginen askel kääntyä korkeampien voimien puoleen, ja katsoa mitä heillä oli tarjottavanaan.
            Tilaisuus tähän tulikin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, kun Suviseurat  kokoontuivat aivan kesätukikohtani viereen Lopen Räyskälään – tarkemmin sanottuna Räyskälän urheiluilmailuopistoon.

            Suviseurat, joita on järjestetty jo yli vuosisadan ajan eri puolilla suomea, kokoaa vuosittain Vanhoillislestadiolaiset yhteen kuuntelemaan Jumalan sanaa ja veisaamaan virsiä ja saamaan syntejä anteeksi.
            Niin, lestadiolaisilla tosiaan on omien sanojensa mukaan taivaan valtakunnan avaimet käsissään. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että jokainen uskossa oleva pystyy antamaan toiselle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mietin vain, että jos Jeesus sovitti meidän kaikkien synnit jo ristillä, täytyykö niitä enää erikseen anteeksi pyydellä ja saada, vaikka onhan esim. katolisillakin omat rippinsä. Tiedä näistä, kun en ole niin teologiaan perehtynyt.
            Mietinkin, että jos syntien anteeksianto on näin helppoa ja yksinkertaista, luulisi lestadiolaisten suorastaan rypevän synnissä. Sain kuitenkin huomata, että näin ei todellakaan ole. 
  
 
”Ilmeisesti pappa on vanhana alkanut ajatella niin, ettei uskovaisten pitäisi kokoontua isoihin juhliin julistamaan toisiaan autuaiksi, erottaa itseään niin näkyvällä tavalla kadotetuista maailman lapsista.
  Kai pappa oli alkanut ajatella, että ihminen on syntiensä kanssa yksin eikä mikään väkijoukko voi antaa niitä anteeksi, vaikka olisi kuinka autuaassa uskossa”.

- Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu - 


            Kylällä oli mietitty jo pitemmän aikaa, mikä olisi paras mahdollinen markkinarako päästä osalliseksi siitä potista, jonka 70 000 potentiaalista ostajaa, mukanaan tuo. Lopulta kylän muutamat touhukkaimmat ihmiset päättivät perustaa lentokentän vieressä sijainneeseen varastohalliin baarin. Luvat saatiin lentokentän omalta baarilta, jonka täytyi sopimuksen mukaan olla suljettuna koko Suviseurojen ajan. Varastohalli puolestaan oli edellisenä vuonna rakennettu juuri ja juuri lentokentän ulkopuolelle, joten taivallinen käskyvalta ei ulottunut tähän paheiden pesään.

On kaikki valmiina suurta iltaa varten
            Juhannuksesta selvittyäni vietin ihmisraunion rauhallista hiljaiseloa kesätukikohdassani, tarkkaillen lestadiolaisten toimia. Lentokenttä oli sulkeutunut juhannussunnuntaina, jolloin suureellisempi rakentaminen ja seurojen valmistelu oli saattanut alkaa. Kaikki kuitenkin näytti kautta linjan kovin verkkaiselta, vaikka esim. seurojen suurteltta oli kait pystytetty jo edellisellä viikolla. Vielä tiisaiyönä tehdessäni valokuvauskierrosta kentän alueella, siellä oli vielä todella hiljaista. Kuitenkin kaikki vaikutti jo olevan melko valmista viikonlopun bileitä varten. 
Valvontakamerat kerrankin hyvin piilossa
            Keskiviikona paikalla järjestettiin myös lehdistötilaisuus seurojen käytännön asioista, jonne myös nohevan reportterin mieli veti. Vanhalta viinalta tuoksahtavana vetäisin erikoiskirjeenvaihtajaliivini päälle, hyppäsin uskolliseen festaribiiliini ja karautin ilmailuopiston tiloihin.
            Ystävällisyys, mikä minua kohtasi oli pysäyttävää. Olin tuskin päässyt ulos ajoneuvosta, kun jo tarjottiin tassua käteltäväksi. Luokkatilan tuulikaapissa puolestaan kyseltiin mitä mediaa mahdoin edustaa – ja päästäessäni ilmoille Jyväskylän ylioppilaslehden nimen – olin kertakaikkisen hämmentynyt mielenkiinnosta ja positiivisuudesta jonka lestadiolaiset minuun kohdistivat. Aikaisemmilla festareilla olin pyrkinyt pitämään kohtalaisen matalaa profiilia, sillä edustinhan hädin tuskin oikeaa lehteä tuossa valtamedioiden meressä. Suviseuroilla oltiin vain tavattoman mielissään siitä, että heidän tapahtumansa kiinnosti myös hiukan pienempiä julkaisuja.
            Nopeammin kuin ehdin sanoa vanhoillislestadiolaisuus, nämä löivät käpäliini pressikorttia, ajolupaa ja ruoka- ja kahvilippusia, vaikka en ollut erikseen sellaisia edes pyytänytkään. Tätä voisi kutsua palveluksi.
            Itse lehdistötilaisuudesta ei paljoakaan käteeni jäänyt, olinhan pyrkinyt ottamaan asioista mahdollisimman paljon selvää jo etukäteen. Kuitenkin, tuossa ko. lehdistötilaisuudessa onnistuin rohkaisemaan mieleni ja esittämään journalistisen urani ensimmäisen lehdistötilaisuuskysymyksen, mikä muuten koski alueen turvajärjestelyjä. Jumalan kämmenellä oli kuulemma turvallista olla.

Koirat haukkuu ja karavaanarit kulkee
            Myöhemmin illalla, yrittäessäni toipua urheilullisesta pettymyksestä (Portugali – Espanja 1-2?, en muuten ole mikään Portugalin fani, mutta olisihan se kiva jos välillä joku muukin voittaisi kuin Espanja) suoritin iltakävelyn lentokentälle, jossa minua odotti melkoinen näky. Saapuessani metsäpolulta kylän päätielle, näin asuntovaunujen ja –autojen jonon joka jatkui niin pitkälle kuin katse kantoi. Suviseurat olivat alkamassa, ja ensimmäiset reilut 10 000 henkilöä saapuivat paikalle.

Tuli kirkkoon mies ja lapsi
            Torstai-iltana, yrittäessäni toipua urheilullisesta pettymyksestä (Saksa – Italia 1-2. Pettymykset ovat seuranneet minua koko tämän vuoden, ja olen jo vakavasti harkinnut urheilun seuraamisen lopettamista.) kiertelin jälleen alueella, huomatakseni, että oikeastaan kaikki aikuiset ihmiset olivat jo poistuneet omiin majapaikkohinsa, mutta seurakentällä oleili vielä suuret määrät nuorisoa. Ikähaarukka oli ehkä n. 12-15, ja tästä teinilaumasta tein pari huomiota. Vaikka kyseessä ovatkin vanhoillislestadiolaiset, niin nuoriso näytti ja kuulosti aivan tavalliselta nuorisolaumalta, paria seikkaa lukuunottamatta. Todella suuri osa nuorista näytti tupakoivan, mikä oli huomattavaa kun ajattelee kuinka nuorta väki kuitenkin oli. Ja tosiaan myös aivan sellaiset pikkuskloddit painoivat menemään nortti huulessa vipattaen. Toinen seikka oli alkoholi, tai pikemminkin sen puute. Kukaan ei näyttänyt eikä kuulostanut olevan humalassa.

            Lestadiolaisten mielestähän alkoholi johtaa syntiin, ja ovat siinä muuten pirun takuulla oikeassa (myönnän, että itsekin olen hairahtunut syntiin alkoholin vaikutuksen alla kerran tai pari). Oli todella huomionarvoista, kuinka vähän alkoholia suviseuravieraat käyttivät viikonlopun aikana. Itse en nähnyt paikalla ensimmäistäkään humalaista (omaa seuruettani lukuunottamatta), mutta torstai-yönä jutellessani järjestyksenvalvojien kanssa satuin kuulemaan että yhdellä teltalla oli humalainen nuorisojoukko.
Keittolounas (alkoholiton)
            Vaikka alkoholi onkin pahasta, ja Suviseurat päihteetön tapahtuma, käyttivät Suviseurojen järjestyksenvalvojat koko kesän ajan peräänkuuluttamaani omaa harkintakykyään: hetken keskenään neuvoteltuaan he tulivat siihen tulokseen, että on kaikille parasta jos nuoret jätetään omalle teltalleen, ja ohjeistetaan heitä olemasta häiritsemästä muita majoittujia. Järjestyksenvalvojat siis eivät edes ottaneet nuorten alkoholia pois (ja nuorista puhuttaessa nämä olivat ilmeisesti jo 18 –vuotta täyttäneitä, toim. huom.). Mielestäni alkoholit pois ottamalla olisi voinut syntyä negatiivinen kierre, mutta jos tuo nuorisojoukko osasi käyttäytyä eikä häirinnyt naapureitaan, tilanteesta jäi kaikille varmasti hyvä mieli.
            Onkin erittäin huomattavaa, että Suviseuroilla toimittiin jatkuvasti positiivisen ajattelun kautta, kun taas tämän kesän rockfestivaaleilla olen törmännyt aivan liikaa negatiivisuuden kautta tapahtuvaan ajatteluun. Miksi ylipäätään kieltää asioita, joista ei ole haittaa kenellekään?

Tunsimme valon laskeutuvan yllemme
            Torstaina oli vietetty aattoseuroja, mutta perjantaina varsinaiset seurat lähtivät käyntiin. Samana päivänä vastaanotin kesätukihotaani viikonlopunviettokomitean, joka käsitti vieraita Tampereelta, Helsingistä, Espoosta ja Keravalta.
            Perjantai-iltaa jatkettiinkin jouhevasti mölkyn, painiskelun, saunomisen ja yleisen hauskanpidon merkeissä. Ulkomailla, kaupungeissa ja festareilla vietettyjen perjantaiden jälkeen oli todella mukavaa viettää iltaa maaseudun rauhassa vanhojen ystävien kesken.
            Pidimmekin hauskaa siinä määrin, että kun lopulta pääsimme suviseura-alueelle, kello oli suunnilleen puoli neljä yöllä, ja paikalla erittäin hiljaista. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli ehkä parempi ottaen huomioon seurueemme hyvin epäpyhän tilan.

Ainakin pöydässä oli tilaa kyynärpäille
            Lauantaina kävimme tarkastamassa myös paikallisten pystyttämän baarin. Se oli tyhjillään. Vielä keväällä olin itsekin ollut erittäin luottavainen baarin suhteen. Voisi luulla, että jos samaan paikkaan kokoontuu 70 000 ihmistä, ainakin osa ryyppäisi. Lestadiolaisia tai ei, olivathan he kuitenkin suomalaisia. Ja lisäksi luulisi olevan helppoa ajautua synnin pauloihin jos myöhemmin naapurin Pena voisi kättään heilauttamalla antaa anteeksi kaikki pahat teot. 
           Paljastui myös, että baarin yhteyteen rakennetussa kaupassakaan ei käynyt asiakkaita. Lestadiolaiset olivat omien kauppojensa kanssa niin omavaraisia, että paikallisten baari-ideasta muodostui täydellinen fiasko, joka kylällä kiertäneen huhupuheen mukaan tahkoi 20 000 tappiota. 
            Toisaalta, lauantaisen baarissakäyntimme jälkeen tämä ei juurikaan harmittanut allekirjoittanutta. Ensinnäkin, yhdelle seurueemme henkilöistä ei tarjoiltu, koska hänellä ei ollut mukanaan henkkareita. Tämä nyt voisi olla ymmärrettävää, mutta olisihan se jonkin verran outoa jos yli 25 –vuotiaitten kanssa pyörisi yksi alle 18 –vuotias. Lisäksi luulisi, että tappiolla käyvä baari koettaisi edes minimoida tappionsa. No, itsepähän tahtoivat tehdä kaiken lain kirjaimen mukaan.
            Tämä yhdistettynä töykeähköön palveluun sai allekirjoittaneen tuntemaan lähinnä mielihyvää siitä, että tuollainen paholaisen aineeseen perustuva myyntiyritys ei tällä kertaa ottanut tuulta alleen. Kun vielä juotimme tätä ”alle 18-vuotiasta” omista tuopeistamme, ystävämme heitettiin tylysti ulos baarista, mutta meille ei sanottu mitään, vaikka luulisi että mekin olisimme jonkin rikoksen saattaneet tehdä omassa anniskelussamme.
            Lisäksemme baarissa pyöri lähinnä n. 10 –vuotiaita kakaroita, ja vaikka en itse ole kovin perillä anniskelu- ja lastensuojelulaeista, luulisi tämänkin olevan, jos ei kiellettyä, niin vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. 
Erätulilla
            No, eipä tarvinnut ostaa toisia tuoppeja, vaan koimme parhaimmaksi jättää uskovaiset omaan rauhaansa, ja baarinpitäjät omaan tyhjyyteensä ja siirtyä takaisin tukikohtaamme.  
            Ilta kuluikin mukavasti saunoessa, syödessä ja vaahtokarkkeja paistellessa, ja sunnuntaina koimme saaneemme tarpeeksemme uskonnollisesta hurmoksesta, ja saatoimme hyvillä mielin poistua valtakunnan pääkaupunkiin seuraamaan ”jännittävää” jalkapallofinaalia (vittu mitä paskaa). 


Mitä jäi käteen?

            Päällimmäisenä Suviseuroista jäi mieleen alaikäisten tupakointi, alkoholittomuus, ihmisten ystävällisyys sekä lähes pelottavalla tasolla oleva organisoimiskyky. Oli hämmästyttävää miten oikeastaan kaikki toimi ilman suurempia ongelmia. Vielä hämmästyttävämpää oli todellakin järjestävien tahojen pohjaton ystävällisyys, mihin ei todellakaan ollut päässyt tottumaan rockfestivaaleilla. Kaikki olivat avuliaita, ja kaikkien kanssa pystyi keskustelemaan. Tuollainen positiivisen energian vastaanottaminen tuntui todella hyvältä liian pitkään jatkuneen negatiivisuuden jälkeen. 
Toimittaja piirsi rotan, luoja yksin tietää miksi
            On uskomatonta miten joitakin suomalaisia rockfestivaaleja on järjestetty yli neljäkymmentä vuotta, ja Suviseuroihin verrattuna toiminta tuntuu olevan aivan lapsenkengissä. Kyllä vuosikymmenten kokemuksella pitäisi osata varautua asioihin paremmin, mutta toisinaan tuntuu ettei festareilla ole minkäänlaista halua kehittää omaa tuotettaan. Suviseuroilla sitä vastoin tunnutaan jatkuvasti miettivän, että miten asiat voitaisiin tehdä vielä paremmin. Kaiken lisäksi Suviseurat on yksi pohjoismaiden suurimmista yleisötapahtumista, joka järestetään joka vuosi eri paikassa. Siinä missä Lopella seuravieraita oli n. 76 000, on Suomessa suurimmilla rockfestivaaleilla kävijöitä n. 25 000 – 30 000 per päivä. Ja suurin osa noista seuravieraista nimenomaan viettivät alueella koko viikonlopun. Luulisi, että jos saa joka vuosi järjestää festivaalia samassa, tutussa ympäristössä seuroja kolme kertaa pienemmälle yleisömäärälle, olisi helppo tehdä asiat monta kertaa paremmin.

Jumala on kaupunkinsa vahva turva
            Entä sitten uskonto? Mielestäni jokainen saa uskoa aivan mihin haluaa niin kauan, kun ei pyri tuputtamaan muille omaa erinomaisuuttaan. Seuroilla en havainnut että minua oltaisiin yritetty käännyttää millään tavalla, vaan siellä sai olla aivan omana itsenään, ja silti vierastakin pystyttiin kohtelmaan ihmismäisesti.
            Uskonnoista en yleisesti ottaen juurikaan välitä, enkä ole vielä onnistunut muodostamaan pysyvää kuvaa siitä, mihin itse uskon. Pidän siis itseäni agnostikkona. Joinakin päivinä tahdon ajatella moniin jumaliin, sielunvaellukseen, taivaaseen ja helvettiin.
            Ja jos helvetti todella on olemassa, en tarvitse lestadiolaisia tai muitakaan uskovaisia muistuttamaan itseäni että olen menossa sinne niin että kolina käy. Kuitenkin mieltäni vaivaa se minkälainen kuva helvetistä meille on annettu. Jos paholainen on todella olemassa paikassa nimeltä helvetti, miksi ihmeessä hän kostaisi synnintekijöille? Eikö paholaisen nimenomaan pitäisi olla Jumalaa vastaan, ja synnintekijöiden kiduttaminen Jumalan tahdon täyttämistä. Anteeksi vain, mutta en voi olla näkemättä tässä asiassa pientä ristiriitaa. Ehkä hän todella on meidän hiljainen vartijamme.
            
Lisäksi, kuten irlantilaiset tapaavat sanoa:

In life, there are only two things to worry about—
Either you are well or you are sick.
If you are well, there is nothing to worry about,
But if you are sick, there are only two things to worry about—
Either you will get well or you will die.
If you get well, there is nothing to worry about,
But if you die, there are only two things to worry about—
Either you will go to heaven or hell.
If you go to heaven, there is nothing to worry about.
And if you go to hell, you’ll be so busy shaking hands with all your friends
You won’t have time to worry! 




            Vaikka todella toivon, että kuoleman jälkeen on jotain (olisi masentavaa jos ei olisi), tahdon myös uskoa että taivas ja helvetti ovat tässä ja nyt. Omien, jokapäiväisten valintojen kautta tulemme elämään elämäämme joko paratiisissa tai helvetissä.



            Kaikesta ystävällisyydestä huolimatta "hyviksien" bileet tuntuivat jotenkin laimeilta ja omat bileemme kesätukikohdassa olivat huomattavasti hauskemmat. En siis onnistunut löytämään valaistumista ja rauhaa, joten oli yritettävä jatkaa vanhalla polulla. Minun oli yritettävä saada itseni kasaan jollakin muulla keinoin, ja seuraava tilaisuus tähän tarjoutui Ruisrockissa, jolloin edessä olisi ensimmäinen erä pahamaineisen Garth Butcherin kanssa.